20.2.2014

Parisuhde vai ei?

Täällä blogissani ei ole ihan hirveästi nähty mielipidepostauksia tai ylipäänsä mitään "asiallista" tai kantaaottavaa mistään aiheesta. Asiaan saattaa toki vaikuttaa se seikka, etten yleisesti ole tunnettu kauhean taitavana tai kärkkäänä argumentoijana tai sitten en vain omaa asioista mitään mielipidettä, ainakaan sellaista johon haluaisin julkisesti ottaa kantaa. Välillä on kuitenkin hyvä tehdä uusia aluevaltauksia, joten ajattelin tänään laajentaa reviiriäni myös asiapostauksiin. Toisinaan sitä ihmisen täytyy poistua mukavuusalueeltaan, niinhän sitä sanotaan onnenkin saavutettavan. Ja onnestahan tässä postauksessa onkin kyse, sillä päivän polttavana puheenaiheena on: Tekeekö parisuhde onnelliseksi? 
Anteeksi, kaikki kuvat ovat vain googlehaun syövereistä, sillä en ole nyt omalla koneellani!


Olen alkanut viime aikoina pyöritellä päässäni kymystä siitä, tekeekö parisuhde onnelliseksi. Lyhyesti ja ytimekkäästi voin vastata, että kyllä. Ainakin joillain ihmisillä. Mutta tästä postauksesta tulisi silloin hieman lyhyt, joten tarkentakaamme kysymystä: Tekeekö vain parisuhde onnelliseksi?
Ei tietenkään, joku voisi vastata sen kummemmin miettimättä.
Mutta syventykääpä. Miettikää.
Kuvassa sanotaan, että rakkaus on suurin avain, joka avaa portit onnellisuuteen. Rakkautta tietenkin on monenlaista kuten vanhmpien rakkaus lapsiin tai rakkaus kavereihin, mutta ensimmäiseksi monille tulee varmaan mieleen seurustelusuhde, jossa saa söpöillä toisen kanssa viltin alla kylminä talvi-iltoina, ostella suloisia ystävänpäiväpäivälahjoja, pidellä käsistä ja suukotella toista jopa imelän siirappisesti.


Yhteiskunnassa yleinen käsitys on pyrkiä onnelliseen ja tasapainoiseen parisuhteeseen. Itsellänikin on aivan tarhaiästä asti pyörinyt sopivat kumppaniehdokkaat silmissä, olen miettinyt häitäni ja millainen tulevaisuuden kumppanini mahtaa olla. Ikinä en silti ole ollut häähullu. En ole koskaa suunnitellut unelmahäitäni tai tulevaisuuden kämppää rakkaani kanssa.
Siltikään, en ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että en ikinä hankkisikaan puolisoa. Olen stressannut ajatuksesta, että kukaan minuun rakastuu jopa niin paljon, että viime aikoina itsetuntoni on ollut pahasti nollilla.
Aloin kehittää itseni ympärille ongelmia; pelkään vielä edelleenkin, etten voi luottaa ihmisiin tai mitä jos kukaan ei pidäkään minusta. Viimeisimmässä parisuhteessa tämä oli jopa meidän yhteinen ongelmamme. Riitamme kumpusivat omasta epävarmuudestani.
Kaikki tämä vain sen takia, että kaikilla on oletus, että jossain vaiheessa aletaan seurustella, viedään Se Oikea vihille, hankitaan lapsia ja yhteinen tulevaisuus auringonlaskuun ratsastaen.
Paskapuhetta, sanon minä.
Sillä nimenomaan vähän aika sitten kun viimeisinkin säätöni kariutui jälleen kerran omaan epävarmuuteeni, en ole tarkentanut kiinnostuskiikareitani yhtään ketään. Tämä kaikki on johtanut siihen, että tällä hetkellä olen tehnyt ratkaisun olla edes etsimättä parisuhdetta.


Olen tajunnut, että elämältä haluan ennen kaikkea kokemuksia. Haluan matkustella, nähdä maailmaa, viettää aikaa perheeni ja parhaan kavereideni kanssa. En tarvitse siihen parisuhdetta. Tällä hetkellä olen aivan tyytyväinen siihen, että paras kaverini tukee minua vaikeina hetkinä ja jaksaa viettää kanssani aikaa.
"Paras kaverikaan ei voi korvata puolisoa, jolle jaataan ensimmäisenä kaikki murheet", sanoi joku joskus. Ja onhan tuo lausahdus ehkä ihan tottakin. Nimittäin jos on se puoliso.
Mutta uskon, että elämässä voi pärjätä "pelkillä" tosiystävilläkin.
Jos tällä hetkellä luotan enemmän omiin ystäviini kuin kehenkään muuhun, onko siinä jotain väärää?
Monesti jonkun ilmoittaessa ettei halua parisuhdetta koskaan, häneltä kysytään, onko hän mahdollisesti epäonnistunut seurustelusuhteissa. Sen ei tarvitse myöskään olla niin. Kaikkia ei vain kiinnosta hempeillä. Se ei ole jokaiselle kaikki kaikessa.
Lisäksi olen sitä mieltä, että varsinkin omassa tilanteessani, ennen kuin voi huolehtia parisuhteesta ja sen tuomista ongelmista, täytyy ensin huolehtia itsestään ja omista ongelmistaan. Muuten omat ongelmat ovat pian parisuhteen ongelmia.


Uskon myös, että en voi vakuuttaa asiastani täysin ketään, joka ei näin oikeasti usko. Oivallus jokaiseen pieneenkin asiaan täytyy kokea itse. On jokaisen oma elämänvalinta onko sinkku vai parisuhteessa. Jollekin toiselle parisuhde sopii, joku toinen viihtyy sinkkuna. Niinkin yksinkertaista.
Tällä hetkellä suunnittelen tulevaisuuttani parhaiden kavereideni kanssa: lähdetään ulkomaille, tehdään roadtrip, karataan kotoa jättäen vain kirjeen eteiseen, muutetaan kämppiksiksi, rakennetaan porukoiden olohuoneeseen maja tyynyistä.
Näin on hyvä minulle, tässä elämäni vaiheessa. Ehkä joskus alan seurustella, ehkä en. Ehkä menen naimisiin ja saan lapsia, ehkä en.
Sen näkee sitten kun sen aika on.
Kaikki tämä ei myöskään tarkoita sitä, että vihaisin rakkautta tai rakastavaisia. Vihaan sitä, että moni olettaa, että vain parisuhde on elämän päämäärä. Parisuhde, lapset ja työ.
Minä haluan kokea. Haluan, että siskoni hoitaa meidän perheestämme sen perhe-osuuden (vaikken estä häntä tekemnästä sinkku-ratkaisua) ja minä olen se salaperäinen täti, joka matkustelee paljon ja palaa takaisin tuliaisten kera ja monta kokemusta rikkaampana kertomaan seikkailuistaan sisarenlapsilleen.



18.2.2014

13.2.2014

Äiti, oletko sä enkeli? 16. & 17. osa

16. osa

Tunnelma rentoutui huomattavasti maito-episodin jälkeen. Alex nauroi kun naapuri teki tyhmiä ilmeitä ja kertoi hassuja vitsejä.
Nauru kaikui keittiön kaakeliseinistä iloisen hersyvänä ja Alexista tuntui hyvältä nauraa itkemisen jälkeen. Hän tuskin edes ajatteli äitiä. 
"Tee-taas-se-sammakko-ilme!" hän sanoi haukottua naurun lomasta. 
"Taas? Olen tehnyt sen jo kolmesti!"
Alex nauroi yhä kovempaa.
"Mutta-kun-se-on-niin-hauska!" 
Naapuri veti silmänsä kieroon ja alahuulensa ylähuulen päälle. Nenän vierelle muodostui kasa ryppyjä.
Alex puhkesi niin kovaan naurunremakkaan, että kaatui penkilleen pitkin pituuttaan mahaansa pidellen. 
Naapuri nauroi Alexin mukana yhtä aidosti, joskaan ei niin kuuluvasti kuin Alex.
"Kuules pikku hyeena, sinun kaakaosi jäähtyy!" hän sanoi kymmenen minuutin jälkeen kun Alex ei ollut vieläkään tullut esiin pöydän alta, jonne oli pudonnut nauramaan.
Naurun kyyneleitään pyyhkien Alex kipusi takaisin tuolille ja otti puoliksi juodun kaakaon käteensä edelleen hikotellen. Naapurikin hymyili.
"Minun pitäisi varmaan kehystää ilme huoneesi seinälle, jotta jokainen päiväsi olisi yhtä hauska!" hän sanoi naureskellen.
"Joo!" Alex hihkaisi ja siemaisi hörpyn mukistaan ja kolautti sen sitten takaisin pöydälle. "Sen täytyy sitten olla tosi iso!"
"Vai niin", naapuri tuumasi. "Kuinkahan iso?"
"Tosi, tosi iso! Ainakin nääääääin iso!" Alex sanoi ja levitti kätensä sivuille niin kauas kuin vain ylsi.
"Mahtaakohan noin iso taulu edes mahtua seinällesi?"
Alex nyökkäsi innoissaa.
"Vai niin!" naapuri nauroi. "Juopa viimeiset tipat kaakaostasi niin saadaan kuppi pesuun!"
Alex rypisti kulmiaan. 
"Mutta minä haluan lisää!"
Naapuri pyöräytti huvittuneena silmiään.
"Niinpä tietenkin."
Alex hymyili suloisinta hymyään ja ojensi kupin toiselle. Kukaan ei ole ikinä voinut vastustaa hänen isoja kauriinsilmiään.
Naapuri otti liioitellusti huokaisten kupin ja siirtyi toiselle pöydälle kaatamaan lisää maitoa kuppiin. 
Tällä kertaa kaakaon tekeminen sujui paljon vaivattomammin kuin ensimmäisellä, sillä kuppi tarvitsi vain työntää mikroon ja sitten lisätä kaakaojauhe. 
Alexin mielestä mikro oli loistava keksintö. Siellä pystyi lämmittämään minkä tahansa ruuan! Ja siitä Alexille tulikin mieleen.
"Hei, isä sanoi, että jääkaapissa on makaronilaatikkoa!"
"Niin tosiaan taisi sanoa", naapuri myönsi mikron piipatessa. "Haluaisitko sitä?"
Alex nyökkäsi.
"Tietysti! Se on yksi lempiruuistani!"
Naapuri vetäisi kasvoilleen sammakkoilmeen kääntyessään jääkaapille. Alex räjähti nauruun ja kaatui penkille. 

17. osa

Olin tuominnut kaiken ehkä turhan aikaisin. Ilta oli rentoutunut huomattavasti sen jälkeen kun todistin huonot kokin taitoni. Alex piti sammakkoilmeestä kuten kaikki muutkin lapset joita olin tähän mennessä ollut vahtimassa. Heitä ei ollut järin montaa, mutta kuitenkin.
Alex kierähti taas pöydän alle ja naureskellen käännyin kaivamaan makaronilaatikkoa. Jääkaappi oli aivan yhtä sekaisin kuin muukin keittiö, mutta löysin etsimäni onneksi kuitenkin pian alimmalta hyllyltä suolakurkkupurkin ja majoneesituubin takaa.
"Paljonko laitetaan?" kysyin Alexilta.
"Kaikki!" kuului pojan hengästynyt ähkäisy pöytäliinan takaa.
"Oletko aivan varma? Tätä on aika paljon!"
"Joo joo!" Alex liversi.
"Hyvä on, mutta jos et syö kaikkea, tulen tunkemaan sen korvistasi sisään kun nukut!" sanoin leikkisästi laittaessani ruokalautasen mikroon. 
Kuului kolahdus kun Alex oli yrittänyt pompata pöydän alta esiin niin nopeasti, että löi päänsä pöytään.
"Et uskaltaisi!" hän sanoi leikkisän uhmakkaasti ja katsoi minua tuima ilme kasvoillaan päätään hieroen. 
"Älä yllytä!" sanoin takaisin. 
Tuijotimme toisiamme hetken silmästä silmään ja saatoin vain kuvitella itseni vanhaan villin lännen elokuvaan, jossa soi jännittynyt musiikki, aaavikkopallot kierivät taustalla ja olemassa ovat vain silmäparit, jotka tuijottavat toisiaan hikipisaroiden valuessa ohimoilta. 
Sitten mikro piippasi ja hetki särkyi kummankin räjähtäessä nauruun. Nauroimme jälleen kerran kumpikin aivan kippurassa mikron piipatessa vaativasti taustalla. Jos nauru pidentää ikää, niin en varmasti kuole ikinä!
Sain itseni kasattua ja käännyin ottamaan ruokalautasta.
"Olen kuitenkin tosissani!" sanoin ketsuppia pursottaessani ja katsoin olkapääni yli ilkikurinen ilme kasvoillani.
Alex tuhahti.
"Mutta minä saankin syötyä kaiken!"
"Hyvä!"

Viedessäni ruokaa pöytään meinasin kompastua lattialle pudonneeseen myslipakettiin. Sain korjattua tasapainoni ja kurkotin lautasen Alexin nenän eteen, etten vain pudottaisi sitä.
Valitettavasti se oli virhe, sillä paitani hiha nousi hivenen ja paljasti ihoani pitkin kulkevat arvet.
En olisi itse kiinnittänyt siihen huomiota, mutta Alex henkäisi kuuluvasti.
Katsoin häneen kysyvästi.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyin tietämättömänä.
Alex tuijotti minua ja näytti omituiselta.
"Oletko sinä enkeli?"
"Mitä?" minä sanoin hämmentyneenä. Alex oli ennen maidon pohjaan palamista puhunut myös enkeleistä, mutta ajattelin sen vain olleen surullisen pojan juttuja. Mutta tässä oli nyt pakko olla muutakin. 
"Äiti sanoi, että ne, joilla ovat merkityt ranteet ovat enkeleitä."
Toinen käteni syösksyi ranteelleni hieromaan kipeitä ruhjeita. 
"E-en minä ole enkeli", sain sanotuksi.
"Totta kai olet. Äiti sanoi, että vain enkelit satuttavat itseään, koska eivät pidä elämästä maan päällä. Tämä maailma tuhoaa heidät, joten he yrittävät palata kotiin."
Olin hetken hiljaa ja päätään nostanut kauhu laantui. Katsoin Alexia rauhallisesti, laskin käteni ja istuin häntä vastapäätä pöytään.
"Tiedätkö, äitisi on todella viisas."
"Kiitos", Alex sanoi katsoen vakavana minuun. "Hän on myöskin enkeli. Mutta hän palasi jo kotiin."
Alex laski nopeasti katseensa. Hän alkoi syödä makaronilaatikkoaan jättäen minut pohtimaan sanojaan. Alex siis tiesi. Alex oli nähnyt äitinsä jäljet. Mutta miksi tämän äiti oli kertonut hänelle tuollaisia asioita. Helpottaakseen omaa oloaan? Lievittääkseen oman kuusivuotiaan poikansa tuskaa menetyksen jälkeen? Alex luultavasti tulisi elämään tuossa mielikuvassa lopun elämäänsä, vaikka ei siihen välttämättä enää isona uskoisikaan. 
Olin huomaamattani kääntynyt katsomaan ulkona heiluvia puunlatvoja ja havahduin vasta kun Alex puhui. 
"Olen varma, että äiti pitää sinusta sitten huolta kotona, kun sinne menet. Älä ole huolissasi."
Minusta tuntui pahalta, että tuo pieni poika yritti lohduttaa minua.
"Alex, pieni. En minä ole kuolemassa vielä."
Alex yritti hymyillä hieman vinosti, mutta näin silti silmissä kimaltavat kyyneleet. 
"Vielä?"
Olisin halunnut luvata Alexille maan ja taivaan ja kaikki tähdet taivaankannelta, mutta tiesin etten voi tehdä sitä. Alex on lapsi. Lapsille voi sanoa mitä tahansa ja nämä uskovat sen. Mutta Alex oli fiksumpi kuin mitä normaalit tuon ikäiset. En vain kyennyt valehtelemaan Alexille. Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla ja pudistelin päätäni. 
Alex pudisti myöskin hitaasti päätään. Minusta tuntui kuin minun pitäisi sanoa jotain.
"Tiedätkö... Syksyhän on tulossa. Syksyllä luonto kuolee. Ehkä enkelit ovat sama asia kuin luonto. Äitisi kuoli syksyn alkaessa. Vai mitä luulet, kuolevatko enkelit syksyisin?"
"Ehkä", Alex sanoi. "Luulen, että se menee niin." 
En tiennyt mitä sanoa. Osasiko Alex aavistaa oman menneisyyteni? Hän katsoi minua ruskeilla nappisilmillään. 
 Tuntui kuin hän olisi katsonut suoraan niiden läpi sieluuni ja pystynyt näkemään silmistäni hetkeni lammen rannalla. Siltikään en pystynyt kääntämään katsettani pois. Tuntui inhottavalta, että kuusivuotias hallitsi tilannetta.
"Minun pitäisi ehkä syödä", Alex sanoi.
"Niin pitäisi", mutisin ja hypistelin paitani hihoja tyhjän tunteen vallatessa sisimpäni.

10.2.2014

Äiti, oletko sä enkeli? 15. osa

15. osa

Keittiössä oli sotkuista enkä tuntenut heidän keittiötään, joten meni ainakin varttitunti ennen kuin löysimme edes kaakaopurkin. Aloin lämmittää maitoa hellalla ja Alex istui takani keittiön pöydällä rutistaen unipeittonsa kulmaa.
"Minun äitini tiesi kuolevansa", hän yhtäkkiä sanoi.
Katsoin yllättyneenä taakseni.
"Ei meidän tarvitse jutella siitä, Alex", yritin sanoa reippaasti, mutta kurkkuuni tuntui juuttuneen pala ja käännyin takaisin hellaan päin. Tuijotin maitoa kattilassa kuitenkaan oikeasti näkemättä sitä. Ajattelin millainen ihminen Alex oli. Hän vaikutti välillä hyvin asialliselta lapselta kuusivuotiaaksi. Millaisen aikuisen tämä kokemus Alexista kasvattaisi? Varautuneen? Haavoittuneen? Taistelijan? 
Minun kävi häntä sääliksi. Kenenkään noin nuoren ei pitäisi joutua käymään läpi tällaista. Kenenkään ei pitäisi joutua käymään läpi läheisen ihmisen itsemurhaa. Mieleeni tuli kuva omasta äidistäni huoneessani polvillaan kyyneleet tahrimassa mustekynällä kirjoitettua kirjettä. 
Puristin kädessäni olevaa puulastaa niin, että rystyseni muuttuivat valkoisiksi.
Alex taas ei tuntunut kuulleen sanojani.
"Enkelit varmaan tietävät kun kuolema lähestyy, vai mitä luulet?"
Yritin vaivihkaa köhien saada kurkkuuni noussuta palaa katoamaan.
"Enpä osaa sanoa Alex", mutisin enkä edelleenkään saanut palaa katoamaan. Se tuntui vain suurenevan enkä saanut pian enää happea. Ei, ei paniikkikohtausta nyt, rukoilin. 
En pysty tähän. Miksi lupauduin lapsenvahdiksi lapselle, joka on menettänyt äitinsä tämän oman käden kautta. Yritin keskittää ajatukseni muihin asioihin kuten terveydenhoitaja oli minua joskus aiemmin neuvonut.
"Enkeli?" kysyin Alexilta.
"Niin", Alex sanoi. "Äiti oli enkeli."
Nyökkäsin ja yritin estää kyyneleitä tulvehtimasta silmiini. Nojasin edessäni olevaan tiskipöytään ja aloin tasata hengitystäni.
"Hei, oletko kunnossa?" kuulin Alexin sanovan takaani. "Maito palaa pohjaan!"
Ja tosiaan tunsin nenäni alla palaneen hajua, mikä herätti minut todellisuuteen. Väänsin hellan nollille ja siirsin kattilan toiselle levylle, mutta maito oli jo pilalla. 
Katsoin maitoa harmistuneena, mutta onnekseni huomasin paniikkikohtauksen menneen häslingissä ohi.
"Ei se haittaa", Alex sanoi. Hän oli kävellyt viereeni. "Voimme käyttää mikroakin."
Katsoin Alexia epäuskoisena.
"Onko teillä mikro?" kysyin hitaasti.
"Tottakai!" Alex hihkaisi ja siirsi viereiseltä pöydältä pois pari tyhjää muropakettia.
"Täällä näin!"
"Etkä viitsinyt sitten kertoa minulle, ennen kuin yritin surkeilla kokintaidoillani lämmittää sinulle maitoa hellalla? Tuliko sinulle mieleesi, että ehkä polttaisin koko talon?" kysyin kulmiani nostellen.
Alex vain nosteli käsiään.
"Hups?" hän sanoi ja alkoi kikattaa.

5.2.2014

Äiti, oletko sä enkeli? 13. & 14. osa

Iloksenne voin ilmoittaa, että jatkonovelli on nyt valmis! Olen kirjoittanut "Äiti, oletko sä enkeli?" -tarinaa tietokoneelleni nyt yhdeksäntoista osaa ja siinä se tulee todennnäköisesti pysymään. Ette kuitenkaan saa kaikkia seitsemää lukua tässä ja nyt vaan julkaisen osia sopivin väliajoin. Annan jännityksen tiivistyä!
Mitä veikkaate tarinassa tapahtuvan? Nyt antaa tulla hyvää, huonoa tai hyvin huonoa palautetta!
Mutta tässä taas kaksi osaa, koska molemmat ovat melko lyhyitä.
~ Bon appetit! ~

13. osa

Seisoin olohuoneen ja eteisen välisellä oviaukolla sanattomana. En tiennyt pitäisikö katsoa muualle ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön.
Olin alusta alkaen epävarma siitä, miten pärjäisin Alexin kanssa kaksin, eikä ollut hyvä merkki, että heti aluksi poika alkaa itkeä. Onhan se tietysti ymmärrettävää tapahtuneen huomioon ottaen. Alex sai tietää vasta tänään päivällä äitinsä kuolemasta, eikä pienen lapsen pitäisi nyt antaa olla ilman isäänsä.
Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni sillä ymmärsin, ettei isä voisi ottaa poikaa mukaansakaan.
Isä lähti ja jäin kaksin Alexin kanssa.
En tiennyt mitä sanoa, sillä minulla ei ole koskaan ollut pienempiä sisaruksia, ei edes serkkuja. 
Seisoin luultavasti ainakin viisi minuuttia tuijottaen Alexin selkää ja itkusta täriseviä hartioita. Yritin ajatella miltä Alexista tuntui. Tiesikö poika äitinsä tehneen itsemurhan? Ymmärtäisikö noin pieni ihminen edes sellaista valintaa vielä? 
Ajatuksiini luikerteli oma yritykseni lammella. Olisiko äitini kirjeen nähdessään purskahtanut itkuun yhtä lohduttomasti kuin Alex?
Olisiko oma äitinikin rukoillut tyhjässä huoneessa olemaan jättämättä häntä?

En voinut katsella tuota lohdutonta näkyä itkusta tärisevästä pojasta enää kauempaa.
Annoin tunteideni viedä ja ennen kuin ehdin huomata, olin kumartunut Alexin vierelle ja laskenut käteni hänen olkapäälleen. Alex nosti katseen minuun ja näin alahuulen väpättävän.
En edes yrittänyt loihtia kasvoilleni rohkaisevaa ja lohduttavaa hymyä.
Sen sijaan annoin kyyneleideni valua hiljaa poskiani pitkin. 
Alex seurasi hetken vaitonaisena katseellaan yhtä kyyneleeni matkaa poskelta alas leualle. Sitten alahuuli alkoi väpättää taas rajummin  ja Alex romahti syliini itkien kovempaa kuin olin koskaan kenenkään kuullut itkevän.

14. osa

Alexia hieman hävetti itkeä sillä lailla naapurinsa sylissä, mutta hän ei välittänyt. Hän olisi ehkä pystynyt hillitsemään itsensä, mutta sitten naapuri oli kumartunut hänen viereensä. Hänen silmissään oli näkynyt niin aitoa ymmärrystä ja kipua, että Alex oli vain antanut tulla.
Alex itki kauan, mutta syli oli lämmin ja lohdullinen, eikä naapuri liikahtanutkaan työntääkseen Alexin pois sylistään. Joten Alex vain itki. Vähitellen itku tuntui alkavan laantua. Olo ei tuntunut niin hallittsemattomalta ja kyynelten tulo hidastui. Lopulta itku vaimeni enää vain hiljaisiksi nyyhkähdyksiksi.
Alex nosti päänsä ja kohensi ryhtinsä.
"Anteeksi äskeinen purkaukseni", hän sanoi. Hän oli kuullut niin sanottavan aina välillä elokuvissa. Naapurin ilme oli yllättynyt.
"En ole ennen kuullut kenenkään sinun ikäisesi puhuvan noin kohteliaasti", tämä sanoi ja katsoi hieman hymyillen Alexia.
Alex katsoi muualle ja kohautti olkiaan.
"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", naapuri sanoi. "Haluaisitko kaakaota? Minun äit- tai siis, minulle annettiin pienenä aina kaakaota kun olin surullinen."
Alex huomasi, että naapuri oli meinannut mainita äitinsä, mutta ei jaksanut sanoa mitään, joten tyytyi nyökkäämään. Itku tuntui vieneen hänen voimansa ja hänen teki vain mieli nukkua. Päästä hetkeksi unimaailmaan, jossa kaikki olisi taas hyvin.