30.1.2014

Äiti, oletko sä enkeli? 12. osa

Arvatkaa montako kertaa mun on pitänyt laittaa tää luku tänne! Tää on ollu mulla valmiina ties kuinka kauan ja seuraavakin luku on aikalailla valmis. Viime aikoina vaan ei ole oikein ollut fiilistä, aikaa eikä tarmoa. Mutta nyt kun tässä on pikkuhiljaa saanut tehtyä kouluhommat pois alta ja alkaa elämäkin ehkä vähän tasaantua niin vois EHKÄ YRITTÄÄ panostaa taas blogiinkin. MUTTA tässä taas uusi luku mun jatkonovellia :)

12. osa

Alex oli ollut koko iltapäivän aivan hiljaa.
Sen jälkeen kun hän ja isä olivat tulleet kotiin Hesburgerista, Alex oli kömpinyt isoon, ruskeaan nahkanojatuoliin, jossa hänen äitinsä oli ollut tapana aina lukea kirjoja eikä ollut pukahtanut sanaakaan.
Alex istui pienessä kippurassa, niin pienessä kuin mahdollista kuin yrittäen kutistua olemattomiin ja kadota. Kadota samaan paikkaan, minne äiti enkelinä lensi.
Hän rutisti kädessään kulmaa peitosta, jonka isä oli käynyt levittämässä hänen päälleen kun ei ollut hennonut pyytää poikaa siirtymään. Talossa oli hiljaista lukuun ottamatta takassa palavan tulen rätinää. Isä istui sohvalla kirjaa lukien, mutta silmät eivät liikkuneet ja hän oli ollut samalla sivulla jo puolituntia. Alex tiesi, että isäkin ajatteli äitiä. Isä oli jo muutaman kerran yrittänyt jutella Alexille, mutta poika pysyi hiljaa ja tuijotti tulta. Eikä isä osannut sanoa sen enempää.
Kaikki tuntui tyhjältä.

Alex ei ollut huomannut nukahtaneensa ennen kuin heräsi ovikellon soittoon. Hän säpsähti istualleen eikä hetkeen muistanut missä oli. Hänen katseensa osui isään, joka oli myös nukahtanut. Kirja oli pudonnut lattialle ja isän leuka nuokahtanut rintaa vasten. Äidin kuolema palasi raskaana verhona Alexin muistoihin.
Ovikello soi uudelleen. Tällä kertaa isäkin säpsähti ääntä. Ensin tämä katseli vauhkona ympärilleen, mutta käänsi sitten katseensa Alexiin.
"Soiko ovikello?"
Alex nyökkäsi ja katsoi isää. Tämän hiukset olivat pörrössä ja paidan rinnuksella oli vähän kuolaa. Alex naurahti arasti, mutta isä oli jo ponnahtanut ylös sohvalta ja rientänyt eteiseen.
Hän kuuli isän avaavan oven ja sen jälkeen isän kehotuksen vieraalle tulla sisään.
Alex istui hiljaa paikoillaan ja katsoi olohuoneen oviaukkoa.
Sitten isä ilmestyi ovelle heidän naapurinsa vanavedessään.
"Lapsenvahtisi tuli Alex", isä sanoi ja ryntäsi keräilemään tavaroitaan ympäri taloa.
"En huomannutkaan kelloa, jääkaapissa on makaronilaatikkoa jos tulee nälkä, nukkumaan kello kymmenen, iltasadun voi lukea jos Alex haluaa, pese hampaasi, nähdään aamulla!" isä huuteli milloin mistäkin puolelta taloa välillä Alexille ja välillä heidän vieraalleen.
Alex vain katsoi isän hössötystä ja ponkaisi ylös nojatuolista vasta kun isä riensi ovelle päin vetäen kenkiä samalla jalkaansa.
Hän purskahti taas itkuun. Hän ei halunnut isän lähtevän. Yleensä hän ei halunnut vieraiden ihmisten näkevän, kun hän itkee, mutta nyt Alex ei välittänyt. Hän halusi vain isän. Ja äidin.
"Alex pieni, mikä nyt?" isä kysyi ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
Alex halasi isää.
"Älä mene!"
Isä huokaisi vaisusti ja rutisti Alexia.
Naapuri katsoi olohuoneen ovelta vaivautuneena heidän herkkää hetkeään.
"Alex pieni, sinähän lupasit jäädä", isä sanoi Alexin olkapäätä vasten.
"En haluakaan!"
"Tulen aamulla, minä lupaan. Jos olet kiltisti tänä iltana, en enää jätä sinua yksin kotiin."
Alex itki hetken isänsä olkapäätä vasten ja työnsi sitten itsensä kauemmas pyyhkien kyyneleensä. Hän nyökkäsi hiljaa katsoen lattiaa.
"Kiltti poika", isä sanoi surullisesti hymyillen, nousi seisomaan ja astui ulos ovesta.
Kyyneleet valuivat edelleen pitkin Alexin poskia kun oven raosta puskenut viileä iltatuuli hiveli pojan paljaita käsivarsia.

29.1.2014

5.1.2014

Äiti, oletko sä enkeli? 11. osa

Täältä tulee taas viimein uusi osa tarinaa "Äiti, oletko sä enkeli?"
En joulukuussa ehtinyt tätä ollenkaan kirjoittaa tolta kuvaushaasteelta ja sit kun joulu tuli ja loma alkoi niin on koko ajan ollut sellaista menoa ja meininkiä, etten edes tiiä voiko tätä kutsua lomaksi... En varmaan oo avannukkaan konetta jouluaaton jälkeen!
Mutta nyt kun arki alkaa taas kohta, niin alan mäkin varmaan tätä kirjoittaa aktiivisemmin!
Tää osa on nyt vähän lyhykäinen, mutta kommentit ovat silti tervetulleita, niin ruusut kuin risutkin!

11. osa

Olohuoneeseen mennessäni äiti ei ollut tavanomaiseen tapaansa avaamassa tietokonetta valmiina tekemään vielä jotain rästihommia. Sen sijaan hän makasi sohvalla pitkin pituuttaan ja piti kättään silmien päällä kuin estääkseen päänsärkyä. 
"Hei", sanoin ja yritin hymyillä.
"Hei", äiti sanoi liikahtamatta.
Katselin hetken äitin väsynyttä olomuotoa ja asettelin hupparia paremmin.
"Onko jokin vialla?" kysyin.
Äiti huokaisi ja siirsi käden vihdoin pois silmiltään, mutta ei katsonut minua. Aloin huolestua, äiti ei juuri ikinä ollut tällainen.
Hiljaisuutta kesti muutaman sekunnin lisää ennen kuin äiti sanoi mitään.
"Tiedäthän tuon keltaisen talon perheen tällä kadulla?" äiti kysyi. Mumisin jotain myöntyvää.
"Kuulin äsken uutisen, että perheen äiti on tehnyt itsemurhan."
Haukoin nopeasti henkeäni, mikä aiheutti yskänpuuskan. Kun sain ääneni ja hengitykseni taas hallintaan, äiti oli noussut istumaan.
"Itsemurhan?" toistin typeränä. "Miten? Kuinka? Tai siis... Miksi?"
Äiti huokaisi myös eikä näyttänyt kiinnittäneen yskäkohtaukseeni sen enempää huomiota. Naapurin mukava nainen on tehnyt itsemurhan? Hirvittävää ajatella kuinka toisen pahaa oloa ei huomaa.
"Sitä en tiedä, että miksi, mutta hän oli viiltänyt ranteensa auki", äiti sanoi ja katseli ympärilleen olohuoneessa.
"Kamalaa", hän vielä lisäsi. Minä tuijotin äitiä suu auki enkä saanut sanaa ulos suusta.
"Miten joku voi tehdä itselleen noin? Riistää itseltään hengen? Aina voi saada apua ja tukea sekä läheisiltä että ammattiauttajilta. Miten kukaan saattaa?"
Seisoin olohuoneen ovella ja tuijotin äitiä.
"Niinpä...", mutisin ja käännyin olohuoneen ovelta ja aioin mennä takaisin huoneeseeni.
"Isä pyysi minua kysymään sinulta kun näin hänet pihalla äsken, että menisitkö täksi illaksi vahtimaan Alexia?"
Käännyin katsomaan äitiä kummastuneena.
"Minä?"
Äiti nyökkäsi. Epäröin hieman.
"Enhän minä... En tiedä... Miten pystyisin olemaan lapsen kanssa, joka on juuri menettänyt äitinsä?"
"Alex ei kuulemma halunnut jäädä päiväkotiin, eikä hän mielellään jäisi kotiinkaan, mutta eihän hän nyt voi sairaalaan lähteä katsomaan äitinsä ruumista ja pitkin hampain hän suostui jäämään kotiin jos sinä olet hänen kanssaan. Olethan sinä joskus häntä leikittänyt naapurijuhlilla."

En tiedä miksi suostuin.