28.11.2013

Äiti, oletko sä enkeli? 10.osa

En haluais kuulostaa tyhmältä, mutta ois kiva, että jos joku tätä lukee niin kommentois mikä on hyvää ja missä ois ehkä parantamisen varaa :D Mutta kiitos niille, jotka on kommentoinu!
En yhtään osaa sanoa, ollaanko edes puolessa välissä vielä vai ollaanko jo loppusuoralla, mutta kyllä tässä vielä ainakin muutama luku tulee :)

10. osa

Alex oli leikkinyt koko päivän vain Eemelin ja Hilkan kanssa ja häntä ärsytti. Hän tiesi kyllä ettei toisista olisi saanut ajatella pahaa, mutta hän ei voinut sille mitään. Hilkka oli ärsyttävän nokkava ja ylimielinen. Hän oli tyttö. Ei tyttöjen kanssa voi leikkiä merirosvoja tai sotia. Tytöt haluavat leikkiä prinsessoja ja kotileikkiä
Sitten oli Eemeli.
Eemeli oli ihan kiva, mutta hän oli neljävuotias. Alex oli sentään jo kuusi eikä Eemeli mitenkään voinut noin pienenä osallistua saaren valtaukseen. Alex kaipasi parasta kaveriaan, joka oli ollut jo viikon ajan lomalla Egyptissä.

Niinpä Alex yritti kaikin voimin keskittyä piirtämiseen, jotta hänen ei tarvitsisi mennä Hilkan ja Eemelin kanssa rakentamaan legoilla prinsessalinnaa. Alexista tuntui, että Eemeli teki sen Hilkan mieliksi vain siksi, että oli pihkassa tähän.
Alex katsoi kun Eemeli ojensi Hilkalle legon, joka laittoi sen tornin huipulle. Alex tuhahti. Lapsellista!

Sitten eteisestä kuului kolinaa ja eräs tarhantätiharjoittelija tuli ovelle.
"Alexin isä saapui."
Alex ponkaisi pystyyn, heitti kynän koriin ja jätti piirustuksen pöydälle. Hän juoksi eteiseen ja kuuli, että Saana tuli ripeästi hänen perässään. Isä seisoi ulko-ovella hieroen nenänvarttaan, mutta kuullessaan askeleet hän nosti katseensa. Poikansa nähdessään hänen suunsa taipui väsyneeseen hymyyn.
"Alex", isä sanoi käheällä äänellä ja nosti tämän hellästi syliinsä. Alex ripustautui isän kaulaan tiukasti. Hän ei ymmärtänyt kuinka hänellä oli isää näin ikävä, olihan hän ennenkin ollut kotoa pois yön jos toisenkin. Nyt vain tuntui niin hyvältä saada rutistaa isää, että ihan itketti.
Isä halasi Alexia yhtälailla takaisin.

"Minun täytyy ihan pian lähteä", isä sanoi. Alex nosti päänsä ja katsoi isää.
"Mihin me menemme?"
"Sinun täytyy jäädä vielä tänne", isä sanoi ja silitti Alexin tummanruskeita hiuksia ja hymyili taas sitä väsynyttä hymyään, joka sai Alexin pillahtamaan itkuun.
"En halua jäädä enää!"
Isä huokaisi raskaasti, vaikka yritti estää sen. Hän katsoi Saanaa ja istui eteisessä olevalle penkille, asettaen Alexin polvelleen.
"On tapahtunut jotain", isä sanoi, eikä hänen kasvoillaan ollut enää hymyn häivääkään.
Alexin mielestä isän kasvot olivat tummat ja tunnelma tuntui varjoisalta. Alex ei keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan tätä hetkeä.
Isä oli hiljaa ja puri huultaan. 
"Jouduin viettämään yön sairaalassa ja siksi en voinut tulla hakemaan sinua, Alex. Enkä voi ottaa sinua mukaan nytkään. On parempi, että olet täällä."
Alex hengitti rauhallisesti, suu auki ja yritti estää kyyneleitä virtaamasta.
Tapahtuneen ajattelu sai kuitenkin kyyneleet tulvahtamaan silmiin.
"Äiti on kuollut", Alex sanoi ja kyynelet alkoivat valua poskille.
Isä näytti säikähtävän, mutta otti tilanteen hallintaan nopeasti.
Hän nielaisi.
"Niin on", isä sanoi ja kyyneleet kastelivat hänenkin poskiaan. Alex ei nähnyt takanaan seisovaa Saanaa, mutta tiesi, että tämäkin yritti estää itseään itkemästä. Isä ei onneksi kysynyt mistä Alex tiesi äidin kuolleen, sillä Alex ei tiennyt sitä itsekään. Sanat olivat tulleet häneen suustaan ilman käskyä, se ei todellakaan ollut ollut hän, joka sanat oli sanonut. Se oli ollut joku muu, mutta Alex tiesi, että sanat olivat täyttä totta.
Hän parahti niin raikuvaan itkuun, että jopa Hilkka ja Eemeli tulivat perässä katsomaan mitä oli tapahtunut. Saana kuulosti saavan jonkinlaisen sätkyn, sillä hän vinkaisi ja ohjasi lapset samaa tietä takaisin olohuoneeseen. 
"En halua jäädä, en halua, en halua, en halua! Halun olla sinun kanssasi, haluan olla äidin kanssa, haluan äidin, hän ei ole kuollut, sinä valehtelet, äitiäitiäitiäiti!" Alex huusi ja Saana tuli takaisin.
"Jospa on parempi, ettei Alex jää", hän sanoi. Isä nyökkäsi ja puristi itkusta tärisevän Alexin rintaansa vasten.
"Lähdetään kotiin", hän sanoi. "Laitetaan ulkovaatteet päälle."
Mutta Alex ei suostunut irrottamaan käsiensä puristavaa otetta isän kaulasta edes siksi hetkeksi, että hänelle olisi saatu takki päälle.
Isä hyssytteli häntä vielä yli puoli tuntia, ennen kuin Alex suostui irrottautumaan sen verran, että pystyi katsomaan isää silmiin. 

Isä näytti itsekin taistelevan itkua vastaan. Hänen täytyi olla rohkea Alexin vuoksi. Alex tajusi sen, eikä halunnut enää tehdä tätä vaikeammaksi isälle. Olihan äidin kuolema hänellekin yhtä tuskaista kuin Alexille. 
Alex siis nielaisi kyyneleensä ja suostui viimein irrottamaan kätensä isän kaulalta. Isä katsoi häntä silmiin. 
"Laitetaan takki päälle, jooko? Mennään hakemaan Hesburgerista hampurilaiset, miltä kuulostaisi?"
Alexia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä he söisivät, mutta ei jaksanut kuin nyökätä ja otti takin käteensä. Hän puki hitaammin kuin yleensä. Viiden minuutin päästä hän oli saanut takin päälleen, hanskat käteensä ja lippiksen päähän. 
"Mennään sitten", isä sanoi ja Alex oli jo valmiina ovella lähdössä kun Saana puhui.
"Menikö se todella niin?"
Isä pysähtyi liikkeissään ja katsoi raskaasti Saanaan. 
"Häntä ei voitu pelastaa. Vaikka jotain olisi voitu tehdä, niin heräsin liian myöhään. Hän hoiti asian todella hiljaisesti."
Alex ei tajunnut mistään mitään, mutta ei jaksanut kysyä. Hänen päässään pyöri vain äidin viimeiset sanat hänelle eilen ennen tarhaanlähtöä.

"Olehan reipas poika. Äiti rakastaa sinua."

Totta puhuen sanat olivat olleet hieman kummalliset.  Tietysti Alex oli aina reipas poika ja äiti tiesi sen. Hänellä ei ole ikinä ollut ongelmia lähteä tarhaan. Alex koki olevansa helppo lapsi. Mutta isän puheista päätellen äiti oli tiennyt kuoleman tulevan. Siksi sanat kävivätkin nyt järkeen. Ehkä enkelit tietävät kun kuolema on tulossa, Alex ajatteli ja katseli omia käsiään. 

Isä otti hänet syliinsä ja yhdessä he lähtivät autolle, murheen murtaman hiljaisuuden varjostamana.

25.11.2013

Äiti, oletko sä enkeli? 9.osa

Tän luvun kohdalla varotan sen verran, että jos on aiemmin kokenut lukevansa liian rankkaa tekstiä, niin tätä ei kannata lukea. En yhtään osaa arvioida, kuinka rankaksi lukijat itse tän kokevat, mutta ainakin olen varoittanut, että tän osan kohdalla kuvaillaan vähän tarkemmin ja enemmän asioita sekä tapahtumia.

9.osa 

"Titta, tittar, tittade, tittat. Kirjoittakaa ylös kaikista kohdista esimerkki!"
Katselin kun vanha ja kumara opettaja, jonka hiukset olivat tiukalla nutturalla, kirjoitti taululle liian pienillä kirjaimilla. En nähnyt sanoja kunnolla, mutta yritin kuunnella opettajan sanoja.
Kynä liikkui itsestään. Äänet puuroutuivat ympäriltä ja kuulin oman hengitykseni. Kuulin sen liian tarkasti. Kuulin oman vereni virtaavan suonissani. Pölyhiukkasten leijailu tuntui hidastuvan, samoin muiden ihmisten liike ympärilläni. Näkökenttäni alkoi hämärtyä reunoilta, tuntui kuin olisin katsellut opettajaa pitkän putken läpi. 
En kuullut kuinka Elisa yritti mutisten tentata minulta vastauksia. En saanut enää henkeä ja rintaa puristi. Yritin hengittää normaalisti, mutta tuntui kuin olisin uudelleen ollut pinnan alla, mutta tällä kertaa suuhuni vain ei tullut vettä. Keuhkoihini tosin ei päässyt ilmaakaan, tuntui kuin joku olisi sulkenut hengitystieni.
Näinkö minä kuolisin, luokassa kaikkien edessä?
Ei ihan kuulunut suunitelmiini, ehdin ajatella ennen kuin pyörryin lattialle.

Heräsin terveydenhoitajan huoneessa. En ollutkaan kuollut. Tai sitten olin joutunut helvettiin.
Selvisi kuitenkin etten ollut helvetissä kun terveydenhoitaja huomasi minun heränneen ja alkoi kuunnella keuhkojani stetoskoopilla.
Hän käski hengittää sisään ja ulos ja otti sitten kylmän stetoskoopin pois iholtani.
"Hengitys kuulostaa normaalilta, mutta lepää vielä täällä hetkisen."
Hieroin kädellä ohimoitani. Päänsärky oli alkamassa.

"Tämä on jo kolmas paniikkikohtauksesi tällä viikolla", terveydenhoitaja sanoi tutkien papereitaan.
Nyökkäsin, sillä en jaksanut puhua. Kaikesta tuntui tulleen rasite. Olemassaoloni oli rasite kaikille, jopa minulle. Arjen läpi selvisin siirtämällä ajatukseni sivuun ja leikkimällä olevani robotti joka hoitaa kaiken automaattisesti. Kunhan muisti hymyillä oikeissa kohdissa.

"Oletko käynyt lääkärillä tämän vuoksi?"
Nielaisin ja mietin mitä sanoisin. Kukaan muu kuin minä ja terveydenhoitaja ei tiennyt paniikkikohtauksistani. 
Nousin istumaan vaikka huimasi. Halusin pois. Halusin kotiin. Halusin päästä purkamaan tätä sietämätöntä olotilaa omalla tavallani.
"Asiaa tutkitaan kyllä, minun täytyy nyt lähteä."
Ja ennen kuin terveydenhoitaja ehti estää minua, olin kiirehtinyt ulos ovesta paiskaten sen kiinni perässäni.

Äiti ei taaskaan ollut kotona. Hän tuli melkein aina vasta minun jälkeeni ja nyt kun olin lähtenyt aikaisemmin koulusta, äiti ei tulisi vielä moneen tuntiin.
Minun ei enää tarvinnut ajatella mitän tekisin, sillä jalkani veivät minut automaattisesti huoneeseen. Käteni sulkivat oven huomaamattani ja suunnistin laatikolleni etsien helpotusta kivusta.

Pidemmän päälle se ei auttanut mutta hetken minun ei tarvinnut keskittyä mihinkään. Kipu teki ihmisen inhimilliseksi ja kun mikään muu maailmassa ei tunnu miltään, näin tiesin olevani elossa. Ei ollut mitään murheita, oli vain ajatuksettomia ajatuksia, jotka leijailivat pois ja takaisin ilman päämäärää, ilman tunteita, ilman minua. 
Näinä hetkinä kadotin itseni. Olin olemassa ihollani, terällä ja punaisessa veressä, joka valui kalpealla ihollani ja luoden kontrastin, joka oli karulla tavalla kaunista.

Sen jälkeen kun olin rauhoittunut, eivätkä kyyneleet enää virranneet pitkin kasvojani ja katselin aikaansaannostani, kului hetki ennen kuin palauduin takaisin todellisuuteen. Tunnuin nousevani ikäänkuin jonkinlaisesta kuplasta takaisin tähän maailmaan. Takaisin kipuun ja tuskaan joka oli nyt henkisen lisäksi myös fyysistä. 
Katselin verta joka tippui päiväpeitolleni ja itkuni alkoi uudestaan. Olin mennyt pidemmälle kuin edellisellä kerralla. Joka päivä olin mennyt entistä pidemmälle. Siltikään en saanut siitä sitä mitä hain. Kerta kerralta vaati enemmän tuntea olevansa olemassa. Kerta kerralta menin syvemmälle sitä huomaamattani.
Sitten kipu laukesi. Tunsin kuinka pahasti olin tehnyt, tunsin suonieni sykkivän hitaasti mutta varmasti verta ulos kehostani ja päänsärkyni palasi salamaniskusta. Huone alkoi heittää päässäni ja ponkaisin ylös sängyltäni juosten kohti käytävän varrella olevaa vessaa. Verta tippui matkan varrelle pisaroina, jotka olivat kuin irvikuvia Hannun ja Kertun maahan heittämistä leivänpalasista. Lempisatuni tärveltyi ikiajoiksi tähän näkymään, sillä jatkossa yhdistäisin sen aina tähän tunteeseen. Ehdin juuri ja juuri kumartua vessanpöntön päälle kun oksensin lounaani ulos.

En oksentanut vain kerran vaan kahdesti, kolmesti, neljästi. Sitten sekosin laskuissa. Otin sidetarpeita ensiapupakista ja käärin vuotavat haavani siihen. Huone pyöri ja tuntui kuin seinät olisivat kaatuneet, lähentyneet toisiaan. Huusin, mutta maailma oli kadonnut ympäriltäni. 
Etsin katseellani ovea, mutta se paikka jossa ovi oli vähän aikaa sitten vielä ollut, oli nyt vain pelkkää valkeaa kaakeliseinää. Haukoin henkeä ja etsin ikkunaa, vaikka tiesin, ettei meillä ollut koskaan ollut sellaista vessassa. Katseeni kohdistui yhteen kaakeliin jonka keskelle oli ilmestynyt tulipunainen piste. Lähestyin seinää askel horjuen ja päätäni tykytti. Piste alkoi levitä ja sitten se alkoi valua. Pian kaikkialta ympäriltäni valui kaakeleista verta, joka virtasi seiniä pitkin lattialle ja viemäriin. Veri kiersi ja hylki minua en pystynyt koskemaan siihen. 

Käännyin katsomaan peiliä lavuaarin yläpuolella. Olin odottanut jotain aivan muuta kuin tätä. Näin itseni peilistä aivan normaalisti. Peilin kaakeleissa ei ollut tippaakaan verta, silmäni eivät olleet punertavat ja itkuiset, eivätkä käteni ruhjeilla.
Peilikuva hymyili ja katsoi minua. 
"Mitä tuijotat?" sanoin sille.
"Ensimmäinen hulluden merkki on kun puhuu omalle peilikuvalleen", peili liversi.
Suljin silmäni ja oksensin taas.

Ovi kolahti.
"Kotona ollaan!" kuului äidin huuto.
Avasin silmäni ja vessa oli taas aivan normaali. Ei verta, ei puhuvaa peilikuvaa ja ovikin oli taas paikoillaan.
Haukoin henkeäni. Mitä minulle oli tapahtumassa? Kuinka monta tuntia oli viettänyt vessassa taistellen itseäni vastaan.
"Kotona ollaan!" äiti huusi hieman vaativammin.
"Vessassa!" huusin ja toivoin, ettei ääneni tärinä kuulunut. Pesin kasvoni kylmällä vedellä, minkä jälkeen juoksin huoneeseeni ja vedin hupparin päälle.

22.11.2013

Äiti, oletko sä enkeli? 7. & 8.osa

Mä en oo nyt vähään aikaan jatkanut tätä Äiti, oletko sä enkeli? -novellia, koska jostain syystä ei oo oikein ollut inspiraatiota. Mä tarviin tän novellin kirjottamiseen tietynlaisen fiiliksen, koska haluan tästä hyvän. En siis halua pakottaa itseäni kirjoittamaan, joten toivon,että te lukijat ymmärrätte! Yritän aina välillä sitten päivitellä jotain muuta ja sunnuntaina tai maanantaina voisin tehdä Tyylini/Minä vuosien varrella -postauksen, kun siitä oli se kyselykin joku aika sitten. 
MUTTA, tänään otin itseäni niskasta kiinni ja löysin kuin löysinkin sen oikean vaihteen kirjoittaa ja sain aikaiseksi jopa kolme uutta osaa! Mulla on siis tavoitteena, että ainakin yksi luku on aina "varastossa", jotta tiukan paikan tullen, on edes yksi julkaisematon. Tässä siis kaksi osaa, jotka ovat nämäkin vielä melko lyhyitä, mutta 9. ja 10. osa ovatkin sitten jo pidempiä! Julkaisen ne tässä lähipäivinä, lupaan! 
Niitä kirjoittaessa olin oikeesti niin syventynyt niiden tunnetilojen kirjoittamiseen ja kuvaamiseen, että itkin niiden hahmojen mukana. Mutta, en paljastakaan enää enempää ja sen pidemmittä jaaritteluitta: tässä 7. & 8. osa novellia Äiti, oletko sä enkeli?
Enjoy ;)

7. osa

Yöllä näin painajaisia, niin kuin aina. Ne menivät joka yö samalla kaavalla. Minua jahtasi kasvoton mies, joka yritti murhata minut. Oikeastaan mies ei ollut kasvoton, mutta en vain kiinnittänyt kasvoihin huomiota. Mies oli aina tuntematon. Ja aina henkilö oli mies, jolla ei ollut mitään syytä tappaa minua. Satuin vain olemaan siinä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
Juoksin karkuun, yritin piiloutua, mutta aina hän löysi minut. 
En ollut missään turvassa.
En päässyt eroon ajatuksistani edes nukkuessani. Kaikkia kamalat ajatukset seurasivat minua menin minne vain.

Kuin pilkatakseen minua, aurinko paistoi täydeltä taivaalta kun heräsin kirkaisten. 
Keskityin hetken hengittämiseen ja yritin ajatella, että se oli vain unta. Tiesin, ettei se ollut vain unta. Tiesin, että tuo kasvoton olento oli oma pahin pelkoni. Se olin minä itse.
Olin itse oma pahin viholliseni, jahtasin itse itseäni ja aina jouduin umpikujaan.

Kello oli puoli kahdeksan ja minulla olisi ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua, mutta tiesin, että en saisi enää unta. Nousin sängystä ja menin suihkuun.

Tunsin olevani henkisesti väsyneempi kuin koskaan aiemmin ja olisin halunnut sulautua vessan kaakeleihin tai valua veden mukana alas viemäriin ettei tarvitsisi mennä kouluun.
Koulu oli pahinta kidutusta. Minua ei olla koskaan kiusattu, minullaon ihania kavereita ja saan hyviä numeroita. Mikä siis tekee hyvästä elämästäni silkkaa tuskaa? 
Aivan. Ei mikään. Paitsi minä itse.

Kuitenkin kouluun sisään astuessani, asetin kasvoilleni urhean hymyn kun Elisa juoksi luokseni halaamaan minua.
Kukaan ei koskaan huomaisi.


8. osa

 Oli aamu ja aurinko paistoi verhojen läpi lämpimänä suoraan Alexin kasvoille. Saana ei enää istunut lukutuolissa.
Alex mietti, että saisikohan jo nousta. 
Hän makasi hetken paikoillaan tuijottaen ilmassa leijuvia pölyhiukkasia ja päätti lopulta nousta. Hän kiipesi alas sängystä ja avasi huoneesta pois johtavan oven. 

Saana istui työpöydän ääressä ja käänsi päänsä kun kuuli oven avautuvan.
"Huomenta Alex!" hän toivotti. Hänen lisäkseen huoneessa oli Eemeli, jolla oli tyynynkuva poskessa ja vaaleat hiukset pörrössä. 
"Haluaisitko aamupuuroa?" Saana kysyi ja Alex nyökkäsi.

Saana antoi kaurapuuroa, jonka päällä oli mansikkahilloa, mutta Alexin ei oikeastaan tehnyt mieli syödä. Hänellä oli ollut huono olo heräämisestä saakka. Se inhottava uni ei suostunut poistumaan Alexin ajatuksista.
Alex ei kuitenkaan halunnut herättää huomiota, joten hän tarttui rohkeasti lusikkaan ja alkoi syödä puuroaan, joka maistui hänen suussaan pelkältä puuroutuneelta pahvilta.

16.11.2013

Kuvailua koulussa, viikko 2

Toinen ja viimeinen viikko valokuvausta siis on ohi ja oli kyllä tosi mahtavaa! Kehuja tuli kuvista, toisista enemmän, toisista vähemmän.
Tän viikon kuvissa ei tekniikka harjoiteltu enää niin paljoo, että enemmän kiinnitettiin huomiota toteutukseen ja visuaaliseen ilmeeseen. Melkein kaikkia kuvia on muokattu ainakin vähän Photoshopilla, joitain vähän enemmänkin.



Tehtävä oli tilakuvia
Ekassa oli tarkoitus kuvata pienehkö tila/huone, joka kuvaa asukkaansa luonnetta. Kuvassa piti näkyä asukas itse. Heti ku kuulin tän tehtävän, ajattelin mun pikkusiskoa Hetaa, ja voitteko muka väittää, ettei tosta tuu luonnetta ja persoonaa esille? Opettaja tykkäsi tästä, eikä oikeastaan sanonut mitään negatiivista.
Tokassa piti kuvata iso, julkinen tila, ja kuvasta piti näkyä tilan luonne. Eli minkälainen julkinen paikka on kyseessä.
Mä kuvasin Tampereen Koskikekuksen. Teknisesti oli hyvä, mutta opettaja sano, että jos olisi odottanut sekunnin, alakuvassa olevat ihmiset olisivat ehtineet kuvaan kokonaan, koska ihmistä ei ikinä saa katkaista kuvassa nivelistä(esim, kaula, nivuset, ranne). Ärsyttää koska tiesin ton, mutta unohdin ajatella sitä ihan tyystin. Lisäks oikeessa reunassa oleva pinkkitakkinen nainen olisi ehtinyt paremmin kuvaan.



 Näissä piti kuvata pieni putiikki.
Ensin ulkoa niin, että kuvassa on myös ihmisiä vertailun kohteena ja, että kaupan logo/nimi näkyy. 
Toisessa sisältä nii, että näkyy mitä kaupassa myydään ja kuvassa on tunnistettavasti kaupan myyjä. 
Kuvat oli kuulemma oikein hyvät. Itse en ollut paikalla kun näitä arvosteltiin, koska olion terveydenhoitajalla, mutta kaveri sano, että oli kuulemma putiikkikuvien parhasimmistoa! :O
Opettajakin kehui sitten jälkeenpäin, että täytti tehtävänannon hyvin.



Seuraavana päivänä piti tehdä täytesalamakuvaus. Tarkoituksena oli ottaa kuva niin, että aurinko jää taakse ja ihminen itse valaistaan salamalla. 
Mä otin kuvan mun kaverista Oonasta ja uskaltaudun julkaisemaan ton, koska ei näy kasvot kuitenkaan ehkä ihan niin hyvin. Opettaja sano, että kuva on ehkä hieman liian tollanen utuisa tai tolalnen kirkas, äh, en osaa selittää!
Oona otti sitten kuvan musta, ja oli opettajan mielestä onnistunut.

Opin muuten hauskan faktan salamasta ja punasilmäisyydestä. Punaiset silmät tulee kuulemma kuviin sitä todennäköisemmin, mitä lähempänä salama on linssiä. Sen takia järjestelmäkameralla punasilmäisyyttä esiintyy vähemmän kun pokkareilla, koska salama on niin paljon linssiä ylempänä kun pokkareissa taas se on usein ihan vieressä.



Henkilökuvaus.
Pareittain piti kuvata toisistaan henkilökuva, joka kuvastaa persoonaa. Piti kiinnittää huomiota taustaan, mihin katsoo, asento, ylimääräinen rekvisiitta. Kaiken piti tukea kuvan tarkoitusta.
Tää kuva on siis loogisesti mun kaverin Samin ottama. Opettajan mielestä tausta oli sopivan rohkeasti keikautettu. Sitten opettaja kysyi, että mitä sanoja tästä tulee ekana mieleen ja muut opsikelijat sanoi, että elämäniloinen, onnellinen, liikkuva, räiskyvä, iloinen, pirteä, rohkea. Hienoa, että oon onnistunut mun tavoitteessa luoda ihmisille tällainen kuva itestäni, sillä tästä sanottiin, että kuvaa kyllä persoonaa! 

 Mä otin kuvan myös Samista, mutta en viitsi julkaista sitä täällä kun näkyy kasvot niin selvästi muttaa Iron maiden ja Motörhead fanina, poseeras näiden bändien fanituotteiden kanssa. Siitä opettaja sanoi, että asetteluun olisi voinut hieman enemmnä panostaa.



 Sitten meidän piti kuvata kuva, jossa on liike-epäterävyyttä. 
Eli siis valotukseksi piti laittaa suhteellisen lyhyt aika ja siten saada kuvaan liikkuvuuden tunnetta. Vaihtoehtoina oli, että kohde itse liikkuu ja on näin ollen epätarkka kuvaajan ollessa paikallaan. Toinen vaihtoehto oli, että kuvaaja liikkuisi kuvattavan mukana. Mun kuvassa yhdistyy ehkä vähän kumpikin, sillä pidin kameraa itse kun menin portaita alas. Itse tykkään jostain syystä tästä kuvasta ja opettajakin kehui hyväksi. Tuli kuulemma tunne, että on juuri tultu baarista mukavassa humalassa. Mullekin tulee kyllä sellainen tunne!


Huomiovärikuva.
Kuvassa piti olla jokin selkeästi taustasta erottuva kohde, mutta kuva ei kuitenkaan saanut olla sellainen, että kohde olisi ollut värikäs ja muu mustavalkoista.
Opettaja tykkäsi tästä "tosi, tosi paljon", niinkuin hän itse sanoi! Ei sanonut mitään negatiivistä :)


Geometrinen kuva.
Tämäkin kuva oli hyvä ja onnistunut ja opettajan mielestä oli kiva, että linjat olivat vinossa.




Kuva lintu- ja sammakkoperspektiivista eli ylä- ja alakulmakuva.
Ärsyttää kun ylemmän kuvan laatu meni noin huonoks, en tiedä miks...
Eipä näistä ole paljonkaan sanottavaa, ylempi oli opettajan mielestä oikein hyvä ja alemmassa häiritsi vasemmassa alakulmassa näkyvät mun kaverin sormet. Kuvassa on mun kaveri Jyri.
Lisäks opettaja sano alemmasta, että ikkunoista nökyvä sininen maisema sopii kuvaa, eikä lievä keltaisuuskaan haittaa.


Viimeisenä piti inhimillistää jokin esine, luomalla esimerksiksi jotain tunnetiloja tai mielikuvia.
Itse tykkään tästä kuvasta ja oli se opettajankin mielestä hyvä, mutta olisi kuitenkin kaivannut kuvaan enemmän jotain "salaisuutta", niin että kuvaa ei olisi tajunnut niin nopeasti. Parhain kuva on kuulemma sellainen, jota ei tajuta heti, mutta tajutaan kuitenkin jossain vaiheessa.
Arvatkaa oliko tota vaikea kuvata kun hirtin ton pullon meidän ikkunaverhon naruun ja laitoin taustalle mun mustan hupparin luoden itse oman ministudioni! Sitten piti toisella kädellä kannatella verhoo, narua sekä taskulamppua, jotta sain ton varjon tonne ja toisella kädellä ottaa kuvaa hieman yläviistosta kun seisoin sängyllä.
Yks mun kaveri sano, että aika rankkaa, että tossa lukee mun nimi ja ärsyttää kun en tajunnut kiinnittää siihen huomiota! Mutta opettaja sano, että sekin luo siihen sellasta sopivaa itsesynkistelyn fiilistä...?
Sitten eräs luokkatoveri sanoi, että olisi voinut pulloa alhaalta rajata, jotta varjo toimisi paremmin. Tai jotain...?

Mutta siinä oli siis toisen valokuvausviikon tulokset. Mulla on sellainen tehtäväpaperi, josta näitä tehtäviä tehtiin ja koska ei ehditty kaikkia kuvata, niin ajattelin, että teen niitä aina sitä mukaa kun ehdin! Voin niitäkin sitten julkaista täällä.
Ärsyttää kun kuvat on aavistuksen huonolaatuisempia kuin oikeasti, minkä luulen johtuvan siitä, että siirsin nää meidän koulun koneelta Photobucketiin ja sitä kautta mun omalle koneelle koska ei ollut musititikkua mukana :D
Voin yrittää korjata asian ensi viikolla kun pääsen koulun koneelle...

8.11.2013

Äiti, oletko sä enkeli? 6.osa

6. osa

Päiväunien jälkeen tarhantäti kutsui Alexin sivummalle muiden katsellessa Pikku Kakkosta.
Alex katsoi odottaen vaaleaa naista, joka hymyili. Hymy kuitenkin värisi ja tädin katse harhaili välillä muissa lapsissa ennen kuin tämä puhui. 
"Alex, sinä jäät täksi yöksi päiväkotiin."
Alex rypisti kulmiaan. Hän oli kyllä kuullut kuinka muita lapsia oli ollut yötä päiväkodissa vanhempien huonojen työaikojen vuoksi, mutta hän itse ei ollut joutunut olemaan yötä siellä vielä kertaakaan. Äiti ja isä eivät ikinä olleet yötä töissä. 
"Miksi?" hän kysyi.
"Isä soitti ja pyysi, että olisit täällä yön yli. Ajattele sitä seikkailuna", täti vastasi ympäripyöreästi ja taputti Alexia selkään patistaen hänet sitten takaisin muiden seuraan. Pikku Kakkosessa alkoi juuri Puuha-Pete.

Loppupäivän ajan Alexista tuntui oudosti, siltä että häntä tarkkailtiin. Yksikään tädeistä ei tehnyt sitä suoraan, mutta aina välillä kun hän ei katsonut, joku tädeistä loi vilkaisun häneen päin ja käänsi sitten nopeasti katseensa ennen kuin Alex huomasi.
Mutta Alex kyllä näki sen silmäkulmastaan. Hän ei ollut tyhmä. Ja nyt hänestä tuntui, että jotain oli tekeillä. Jotain oli tapahtunut ja se salattiin häneltä. 

Illalla hänen lisäkseen iltapalalla olivat vain Eemeli ja Hilkka. Kaikkien muiden lapsien äidit ja isät olivat jo hakeneet nämä koteihinsa, ja vain he kolme istuivat Saanan seurassa yhden pyöreän pöydän ääressä piirtelemässä. Tunnelma oli hiljainen ja hämärä, mikä saattoi tosin johtua siitäkin, että ulkona alkoi taivas pimentyä ja katulamput syttyä. 
Alex ei pystynyt keskittymään piirtämiseen. Kesken auton piirtämisen hän oli kohottanut katseensa ikkunaan. 

Aiemmin päivällä lakannut rankkasade oli alkanut uudestaan. Ei yhtä kovana mutta aivan yhtä lohduttomana. Pienestä pojasta se oli hieman pelottavaa, sillä jossain kaukana jyrisi ukkonenkin. Sisällä ei ollut paljon valoja enää päällä ja Saana oli lapsien iloksi sytyttänyt muutaman tarkkaan vartioidun kynttilänkin. 
Tilanne oli siis valmiiksi jo sellainen, joka sai kaikenlaiset ajatukset pyörimään kenen tahansa päässä.
Siinä pöydän ääressä tuijottaessaan vesipisaroiden kulkua pitkin ikkunaruutuja, Alex tuli taas ajatelleeksi äitiään.

Kun äiti tarttui lampunkatkaisijaan, hiha valahti hivenen.
"Äiti, mikä sinun ranteessasi on?"
Äiti päästi irti katkaisijasta ja antoi käden pudota syliinsä. Muutaman sekunnin ajan äiti katsoi lamppua ja Alex toivoi, ettei olisi sanonut mitään.
Sitten äiti käänsi katseensa häneen ja hymyili.
"Nämä vai?" hän kysyi ja näytti rannettaan. 
Ranteessa oli muutamia punaisia viivoja. Niitä olisi voinut luulla tussilla tehdyiksi, mutta eivät ne olleet. Alexin mielestä ne näyttivät vähän sellaisilta viilloilta, joita leikkuulautaan jää sen jälkeen kun sen päällä on pilkottu esimerkiksi vihanneksia. 
Alex katsoi äitiään silmiin. Hän ei ollut odottanut näkevän niissä sitä lempeyttä, joka niissä nyt kuitenkin loisti siinä huoneen valjussa valossa.
"Ovatko ne haavoja?" Alex kysyi hiljaa eikä kääntänyt katsettaan äidin silmistä. Ne tuntuivat luovan turvaa ja Alex tarttui siihen hanakasti.
"Kyllä Alex. Olen tehnyt ne."
"Miksi?"
Äiti oli hiljaa. Hänen silmänsä kiilsivät valon osuessa niihin. Sitten hän liikahti ja veti Alexin syliinsä.
Hän silitti hetken Alexin päätä ja painoi sitten rintaansa vasten. Äiti toi huulensa niin lähelle Alexin korvaa, että hän pystyi tuntemaan tämän hengityksen.
"Vain enkelit satuttavat itseään", äiti sanoi hiljaa. "He eivät pidä elämästä maan päällä. Maailma tuhoaa ne ja siksi ne yrittävät palata takaisin taivaaseen. He ovat liian alttiita sekä omalle että muiden kivulle."
Äiti hiljeni ja tämän hengitys puhalsi vasten Alexin korvaa. Hetken Alex vain mietti äitinsä sanoja, mutta sitten hän irrottautui tämän otteesta ja katsoi äitinsä kasvoja. Hän nosti molemmat kätensä äidin poskille ja katsoi tätä silmiin.
"Äiti?"
Äiti nyökkäsi.
"Oletko sä enkeli?"
Kyyneleet lähtivät valumaan äidin molemmista silmistä ja tämä nyökkäsi.

"Alex?"
Alex havahtui taas nykyhetkeen ja katsoi hänelle puhunutta Saanaa.
"Olen sanonut jo moneen kertaan, että nyt on aika mennä pesemään hampaat."
Alex nyökkäsi ja laittoi kynät takaisin laatikkoon. 

Heille luettiin iltasaduksi Hannu ja Kerttu. Se oli Alexin yksi lempisaduista. Yleensä hän oli surullinen kun ajatteli, että perhe oli niin köyhä, että joutui hylkäämään lapsensa metsään. Mutta siinä kohtaa, kun lapset huijaavat noitaa, Alex yleensä on ylpeä Hannusta ja Kertusta. He ovat kamalan ovelia. 
Alex nukahti nopeasti. Hän oli väsynyt päivän touhuista ja kaikista niistä ajatuksista, joita hänen mielessään oli pyörinyt. 

Hän näki unta, että seisoi päiväkodin pihalla. Ulkona satoi, mutta Alex itse tuntui hylkivän vettä, sillä hän ei ollut ollenkaan märkä. Hän katseli keinussa korkealle keinuvaa ja kikattavaa Hilkkaa.

"Oletko kade?" Hilkka huusi ja keinui yhä korkemmalle naurun yltyessä. 
Sitten Hilkan paikalla olikin yhtäkkiä äiti, joka heitti päänsä taakse ja nauroi sydämensä kyllyydestä. Yhtäkkiä Alexista tuntui, ettei ollut kuullut tuota naurua ikuisuuksiin, joten hän vain katsoi äitiä. Äiti keinui paljon korkeammalle kuin Hilkka oli keinunut. Alexin mielestä hän keinui ihan liian korkealle. Alex olisi halunnut juosta äidin luo, mutta tuntui kuin hän olisi juuttunut pihan mutavelliin.

Äiti nauroi entistä kovempaa ja sitten hän hyppäsi keinusta, niin kuin Alexilla oli tapana tehdä kavereidensa kanssa. Alex yritti huutaa äidille, mutta hän ei saanut suutaan auki ja vain seisoi paikoillan. Kyllä äiti kohta olisi maassa.
Mutta sen sijaan, että äiti olisi tupsahtanut maan kamaralle, äiti tuntui liitävän hidastettuna yhä ylemmäs. Se kesti aivan liian pitkään ja kun Alex katsoi tarkkaan, hän huomasi, ettei äiti enää nauranutkaan. Sen sijaan hän katsoi Alexia omituisen rauhallinen ilme kasvoillaan. 

Äiti nousi hitaasti ylöspäin. 
Alex sai liikettä jalkohinsa ja kiipesi viereiselle penkille, yritti kurkottaa äitiin, mutta tämä oli jo liian korkealla. Loppujen lopuksi äiti oli noussut niin korkealle, että sulautui sadepilviin, eikä häntä näkynyt enää.

Alex heräsi unesta säpsähtäen.

7.11.2013

Kuvailua koulussa

Meillä on tää viikko koulussa ollut valokuvaamista. Mä oon siis radio- ja tv-toimittajalinjalla, mutta myös kaikki muu journalismi kuuluu ainakin osittain asiaan, niin meillä on nyt siis pari viikkoa valokuvaamista valokuvauslinjan opettajan johdolla.
Kuten moni blogia vähänkään pidempään lukenut voi huomata niin mä pidän älyttömästi valokuvaamisesta, joten tää on mulle ihan unelma, että joku vähän paremmin osaava kertoo miten voi saada parempia kuvia!
Hetken surkuttelin kun hainkin radiolinjalle enkä valokuvaukseen, mutta en mä tästä kuitenkaan ammattia halaja, joten näin on hyvä. Opinpahan perusteet!
 
Huomenna meillä ei siis oo koulua ollenkaan, koska meille annettiin viikonlopuks kaks vähän isompaa tehtävää, niin perjantai on kuvauspäivä.
Tässä vähän mun tuotoksia tältä viikolta.
 

 
Nää kaks kuvaa on siis täysin muokkaamattomia.
Aiheena oli siis lyhyt ja pitkä syvyysterävyys.
Mä yritän selittää tän nyt jotenkin ymmärrettävästi omin sanoin!
Syvyysterävyyttä siis saa muokattua aukkoa säätämällä. Mitä isompi aukko (eli mitä pienempi luku), sitä lyhyempi tarkennusalue. Ylemmässä kuvassa on siis lyhyt tarkennusalue.
Mitä pienempi aukko on (isompi luku), sitä pidempi tarkennusalue, kuten alemmassa kuvassa.
Molemmissa kuvissa siis etualalla oleva jälkiruokakulho on tarkka, mutta ylemmässä tausta on sumuinen.
Nää mun kuvat ei ehkä oo ihan parhaimmat esimerkit tässä tapauksessa, koska ton alemman kuvan tausta on silti vähän epätarkka ja sumuinen, mutta kyllä sen eron tosta vähän näkee.
Pieni aukko sopii esimerkiksi maisemakuvaukseen tai isojen tilojen kuvaukseen, jossa tarvitaan pitkä terävyysalue.
Aukkoa muokatessa täytyy kuitenkin ottaa myös huomioon, että mitä isompi aukko on, sitä enemmän se ehtii kerätä valoa eli sitä valottuneempi kuvasta tulee.
 
Näistä mun kuvista opettaja sanoi, että kuva on vähän punaisenkellertävä, minkä saa helposti muokattua pois kuvanmuokkausohjelmalla.
 
 
Tän aihe oli ruokakuva. Oli vaikea arvata vai mitä :D
En ihan tiedä, mikä tän harjoituksen pointti oli varmaan joku asettelu, koska opettaja käski kiinnittää huomiota juuri ruuan ja aterimien asetteluun ja siihen et ne on esteettisesti hyvännäkösiä.
Lisäks kuva piti ottaa suoraan ylhäältä tai viistosti.
Tästä kuvasta ope sano, että yläreunasta olisi voinut pöydän reunan rajata pois. Lisäksi oli vähän kahden rajoilla se, että häiritseekö yläreunassa toi pöydän, tarjottimen ja pöytäliinan vinous, mutta sekin olisi kuulemma ollut parempi jos ton pöydän reunan olisi tosiaan rajannut pois.
Lisäksi olisin ilmeisesti voinut vasemmasta reunasta leikata rohkeammin pois, kun nyt sieltä on tota kiisselikulhoa rajattu vain vähän.
Tätäkään kuvaa ei ole muokattu.
 
 
Aiheena omakuva peilin tai peilipinnan kautta.
En ollut ehkä kaikkein luovin tän peilipinnan valitsemisessa, mutta no jaa. Jouduin ottaan miljoona kuvaa ku kamera näky koko ajan kaikissa ja oli vaikee saada koko kasvoja/päätä näkymään.
Tästä jouduin muokkaamaan keltaisuutta jo aika paljon pois ja silti se näyttää viä vähän keltaiselta. Opettajakin taisi sanoa siitä.
Itsekin huomasin sen, mutta mulle sanottiin tosta vasemmassa alareunassa olevasta katkaisijasta, että se vähän häiritsee. Muuten kuva oli kuulemma kivan pelkistetty ja yksinkertainen. Sitten eräs opiskelijatoveri sano, että ois jättäny mukavaa mietiskelyn varaa jos oisin rajannut tota kuvaa niin, ettei toi mun käsi ja kakkulapion varsi näy niin paljoa.
 
 
Tää kuva liitty myös tohon äskeiseen tehtävään, mutta en palauttanut tätä opettajalle. Tää vaan oli mun mielestä niin kiva, et laitoin tännekin! Ihan hyvä että en palauttanut tätä opettajalle koska eräs toinen oli myös tajunnut saman idean, vaikkakin hieman varioituna.
 

 
Näissä oli aiheena tärkeä esineeni.
Nää toteutettiin parityönä ja ylemmässä mun kaverin Hannan tärkeä esine, joka oli risti. Hannan kuvan otti siis minä ja toisinpäin.
Tehtävänannossa opettaja käski kiinnittää huomiota, ettei taustalla ole vaan jotain random sälää vaan, että joko aivan pelkistetty tai jotain aiheeseen liittyvää, jotta huomio kiinnittyy itse esineeseen.
Ylemmästä kuvasta opettaja sano, että tää sopii just paremmin mustavalkokuvana. Oli kuulemma onnistunut kuva.
Alemmassa tarkennus on ehkä enemmän mun päähän tai jonnekin kun noihin kirjoihin mun kädessä. Olisin voinut kuulemma astua kauemmas taustasta, niin että sitä ois sitten saanut vähän epäterävöutettyä käyttämällä sitä aukkoa.
Sitten myös mun yks opiskelijakaveri sano, että auki olevan kirjan päällä ois voinut näkyä sormi, sillä nyt se näyttää vähän häiritsevältä kun on vaan musta hiha ja sitten kirja.
 
Siinä siis tän viikon kuvaustehtävät! Voin laittaa ens viikon loppuna seuraavan viikon tehtäviäkin, ellei ne oo ihan katastrofaalisia!
Äiti, oletko sä enkeli? -tarinaan tulee jatkoa varmaan tänään tai huomenna!

5.11.2013

Robin Hankasalmella 2.11.13


Olin siis jälleen Robinin konsertissa mun siskon kanssa. Musta tuntuu ettei ihmiset kohta enää usko mua et "pikkusisko se fani on". Joopa joo :D Mut anyway!


Anteeksi surkea kuvanlaatu, mulla ei ollut kameraa mukana, joten kaikki kuvat on kännykältä, kun tällä nyt kirjotan tän päivityksenkin... 
Robin esitti pääasiassa biisejä uudelta levyltään, mutta kyllä se vetäsi myös Haluun sun palaavan, Kaunis luonnostaan ja tietenkin Frontside Ollie :D
Sit keikan jälkeen viä päästiin fanitapaamiseen :) Sain siltä halinkin!




Kiva virnistys mulla! Täytyy sanoo ettei oo kyllä multa kaikkein onnistunein kuva, näytän ihmeen leveältä kaiken lisäks...

Kuva on siis täältä: 
http://www.robinmusic.fi/kuvat/galleriat/hankasalmi-2112013

3.11.2013

Äiti, oletko sä enkeli? 4. & 5. osa

4. osa

"Nyt yöpuku päälle ja nukkumaan!" komensi tarhantäti meluavia lapsia. Kaikilla tuntui olevan hyvin paljon ylimääräistä energiaa, joka ei ollut lähtenyt pihalla vaikka tarhantädit sitä ilmeisesti olivat toivoneet. 
Kun kukaan ei reagoinut kehotukseen, puhalsi täti pilliin. Se oli viimeisin ja tehokkain keino, jolla lapset saatiin tottelemaan, sillä kaikki vihasivat yksimielisesti pillin ääntä. Muutama iski kädet korvilleen, mutta pääasiassa jokainen lapsi jähmettyi ja katsoi tarhantätiin odottavasti.
"Kaikki valmistautumaan päiväunille, än, yy, tee, nyt!"

Heitä ei olisi tarvinnut enää toista kertaa käskeä. Jokainen lapsi pudotti pitelemänsä tavaran oikealle paikalleen ja ryntäsi unihuoneeseen hakemaan yöpukujaan, unilelujaan ja -vilttejään.
Alex veti päälleen sinisen yöpuvun, joka oli kirjailtu punaisin autoin ja kaappasi kainaloonsa Valtteri-nallensa. Se oli hänen paras kaverinsa.

Vihdoin kaikki kömpivät omiin sänkyihinsä, kuka yläsänkyyn, kuka alasänkyyn. Alexin paikka oli yläsängyssä, hän oli jo sen verran iso. Alasängyn paikka oli nelivuotiaan Eemelin.
Täti luki heille sadun kolmesta karhusta. Alexin mielestä täti olisi voinut valita jonkun muun sadun, sillä tämä luettiin juuri toissapäivänä. Mutta mikäpä olisi ollut sen tehokkaampi tapa nukuttaa tehokkaasti, sillä ei mennyt kuin muutaman lauseen verran kun Alexin silmät painuivat kiinni.

Tuntui kuin hän olisi nukkunut vain vähän aikaa kun ovi avautui ja joku tuli sisälle unihuoneeseen. Alex avasi silmänsä ja näki, että sisälle oli tullut puhelimeen aiemmin vastannut tarhantäti. Tämä hiipi hiljaa heitä valvovan tarhantädin luo ja kumartui sanomaan jotain tämän korvaan. Alex yritti huomaamatta korjata asentoaan niin, että kuulisi mitä nämä puhuivat.

"Ei hänelle voida kertoa."
"Jotain on pakko sanoa."
"Sanotaan vain, että hän ei mene kotiin täksi yöksi."
"Voi raukka."

Alex ei ymmärtänyt kuulemaansa. Sisään tullut tarhantäti nyökkäsi toiselle ja hiipi hiljaa pois. Alexin unesta sumeat aivot eivät jaksaneet alkaa pohtia keskustelun merkitystä, joten hän vaihtoi kylkeä ja antoi tajuntansa viedä taas unien maailmaan.

5. osa

Hätkähdin horroksestani kun ovi kolahti. Äiti oli tullut kotiin.  Hieraisin unisena silmiäni ja nostin lattialle tippuneet sakset takaisin kynätelineeseen. Laitoin kirjeen lipaston laatikkoon varmaan talteen, vedin neuleeni hihat alas ja hyppelin portaat alakertaan. 

"Hei äiti!"
Äiti käänsi katseensa minuun niin nopeasti, että ruskeat ja laineikkaat kiharat valahtivat pois korvan takaa silmien eteen.
"Kauhea, minä säikähdin!" hän sanoi ja huitaisi hiukset takaisin korvan taakse.
"Luulin, että olet koulussa."
Seisoin porstaiden alimalla askelmalla ja hipelsin hihansuutani vieno hymy kasvoillani. 
"Alkoi sattua mahaan", selitin. "Joten jouduin kävelemään sateessa kotiin. Vaattet ovat kuivumassa kylppärissä."

Äiti kallisti päätään ja hymähti.
"Voi sinua pientä", hän sanoi ja vei työsalkkunsa keittiöön.  "Valitettavasti minun on tehtävä vielä hieman töitä, tämä projektinsuunnittelu on niin haastavaa hommaa, että välillä täytyy ottaa töitä kotiinkin."

Äiti oli hieman yli neljäkymmentävuotias uranainen, joka ei tuntunut väsyvän ikinä. Hän raatoi niska limassa, mutta ei silti ikinä laiminlyönyt perhettään.
Hän katsoi minuun suu huoman raollaan kun purki kassien sisältöä jääkaappiin.
"Teen sen jälkeen ruokaa, joohan?"
Siirsin käteni selän taakse ja hymyilin suu vinossa.
"Tottakai, äiti."
Äiti hymyili ja suukotti minua päälaelle. Sitten hän istahti keittiönpöydän äreen, kaivoi läppärinsä esiin ja alkoi tehdä töitä.

Katsoin hetken äitin sivuprofiilia ilmeettömänä ja käännyin sitten mennäkseni takaisin huoneeseen. Loikin portaat ylös kaksi kerrallaan ja kun pääsin huoneeseeni, jouduin hillitsemään haluni paiskata ovi kiinni. Laitoin sen kiinni niin hiljaa kuin pystyin ja painoin selkäni vasten sitä. Liu'uin lattialle yksinäisen kyyneleen valuessa poskeani pitkin leualle ja katsoin rannettani, joka oli värjännyt valkoisen neuleeni hihansuun punaiseksi verestä.