Sain tossa vähän aika sitten idean erääseen tarinaan ja koska olen sitä nyt kirjoittanut muutaman osan verran, ajattelin antaa teidänkin lukea tämän. Osia tulee siis jonkinverran, ne eivät ole päätä huimaavan pitkiä ja julkaisen niitä aina sopivin väliajoin.
Sanoisin, että tämän ikäraja on mahdollisesti k-15, mutta nuoremmat saavat lukea omalla vastuullaan.
Kaikki tarinat siitä, että kuoleman lähestyessä elämä vilisee silmien edessä elokuvan lailla, ovat täyttä paskaa. Yritin tosissani muistella elämäni hyviä ja huonoja hetkiä, mutta mieleeni ei tullut yhtäkään. Elämästäni ei tuntunut olevan jäljellä yhtäkään hetkeä, jota muistella tai, joka olisi ollut muistelemisen arvoinen. Tuntui kuin koko elämä, kaikki muistot ja ajatukset, olisivat valuneet pois sadepisaroissa ja vesinoroissa, jotka valuivat pitkin ruumistani seisoessani siinä veden äärellä. Sateen mukana tuntui valuvan pois minä itse, koko persoonani ja syvin olemukseni. Jopa sieluni, jos sellaista edes oli olemassa. Taivas oli tummanharmaa kun tuijotin sitä ilmeettömänä.
Sellaisessa sateessa on ihan erilainen tunnelma, kuin esimerkiksi sellaisessa, jonka lopputuloksena on yleensä sateenkaari. Kun sadetta tihuttaa lempeästi auringon paistaessa, se antaa toivoa. Se on uuden alku. Se on sade, joka saa luonnon heräämään. Kasvit saavat ravinteensa ja alkavat elää. Auringosta saa uutta toivoa. Ei voi olla sateenkaarta ilman pientä sadetta. Mutta aina on kuitenkin aurinko.
Tämä sade oli kuitenkin lohdutonta, sillä satoi niin rankasti, että tuntui kuin taivaskin olisi halunnut eron murheistaan kaikkein epätoivoisimmalla tavalla. Tämä sade oli sellaista, jossa ei enää nähnyt ympäristöään, ja jossa seisoessa tuntuu kuin raskaat, harmaat verhot kietoisivat minut sisäänsä, niin että olin erilläni maailmasta. Edes tuuli ei vihmonut vähäistäkään elämää, jota olisin siihen hetkeen tarvinnut. Kaikki oli pysähtynyt, olin omassa pienessä ja rajouttuneessa maailmassani, jossa oli olemassa vain sateen kohina, sen luoma harmaa verho ympärilläni ja minun ruumiini, joka tuntui toimivan omilla ehdoillaan. Tiesin, että minä itse käskin ruumiini liikkumaan, mutta tein sen ajattelematta. Tällaisessa tilanteessa ei saa antaa ajatuksille valtaa tai perääntyy.
Vesi ei enää oikeestaan ollut kylmää sateessa seisomisen jälkeen. Kylmän tunteminen olisi ollut ehkä hyvä asia, jotta olisin tuntenut edes jotain. Jotta olisin saanut itseäni estettyä. Tämän hetkiselle olotilalle ei tuntunut olevan edes sanoja. Kaikki kuvaukset siitä kun toimit kuin unessa tai kuin joku toinen ohjailisi sinua, tuntui aika sopivalta, mutta samaan aikaan täysin tyhmältä. Tällainen tilanne täytyy kokea itse, jotta sen ymmärtää.
Jos elämä olisi elokuvaa, tässä kohtaa tulisi aikahyppäys. Hypättäisiin suoraan siihen kohtaan kun kaikki on jo ohi, kun pelastus olisi jo myöhäistä. Mutta elämä ei ole elokuvaa. Siksi jatkoin eteenpäin, enkä kuullut varoittavia ääniä päässäni siitä, ettei kukaan välitä. Kahlasin eteenpäin ja tuijotin veden tummaa pintaa, joka väreili vesipisaroiden osuessa siihen. Loppujen lopuksi pinnalla ei ollut enää kuin pääni. Hiuksieni latvat olivat kastuneet ja nyt alkoi kylmä hyytää kurkkua.
Oli loppukesä, mutta ilma ei ollut lämmin. Nyt vasta aloin tuntea kylmyyden, mutta silti en perääntynyt. Uin pienen matkaa eteenpäin, musta villakangastakkini tuntui raskaalta ja toivoin, että olisin riisunut sen. Sen ajatuksen jälkeen tuntui kuin joku olisi kääntänyt off-näppäintä ajatuksissani ja kaikki kytkeytyi pois päältä. Hädin tuskin tiesin mitä olin tekemässä, toimin kuin olisin tehnyt tämän aiemminkin. Ja olinhan minä kuvitelmissani. Lakkasin uimasta, annoin raskaiden tennarieni ja märkien farkkujeni vetää minut pinnan alle. En estellyt. Pidin silmäni auki.
Mielestäni vesi oli aina ollut kiehtovin kaikista peruselementeistä ja pidin siitä, että sain tarkastella veden elämää. Halusin, että näen sen. Vielä kerran. Olin vältellyt ajattelemasta sitä, että tämä oli mahdollisesti viimeinen kertani ylipäätään mitään. Olin valmistanut ja rohkaissut itseäni tätä hetkeä varten kauan, enkä halunnut antaa ajatuksille valtaa. Kylmyys ja vesi painoivat joka puolelta, tunsin jaloillani hiekkapohjan ja annoin itseni painua edelleen alaspäin.
Olin siihen asti pidätellyt hengitystäni, mutta en pystynyt siihen enää kauaa. Pelkäsin, että alan jänistää, joten vedin henkeä voimakkaasti. Sen sijaan, että keuhkoni olisivat täyttyneet ilmalla, mihin olin tottunut, tuntui kurkussani ja hengitysteissäni polttelua. Olisin halunnut yskäistä, se oli vaistomaista, mutta päädyin vain vetämään suun täydeltä vettä lisää. Nostin pääni kohti pintaa. Tiesin, että sade oli lakannut, sillä näin auringon häälyvän hahmon yläpuolellani.
Ja ilman omaa päätöstäni, jalkani ponnistivat vedenpohjasta kohti pintaa. Ilma täytti keuhkoni kun tulin pintaan ja huomasin, että sade tosiaan oli melkein lakannut ja aurinko paistoi. Pystyin jopa näkemään heikon sateenkaaren puiden takaa.
