24. luukku "Jouluaaton taikaa"

Siinäpä oli taas tän vuoden joulukalenteri, ensi vuoteen!

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE! ♥

23. luukku "Talvinen tunturi"

22. luukku "On hanget korkeat nietokset"

21. luukku "Näin sydämeeni joulun teet"

Taitaa biisi olla jo toista kertaa, mutta väliäkös tuolla kun on hyvä joululaulu!

20. luukku "Taidetta"

P.S Juha Tapio on paras ♥ 

19. luukku "Joulun ihme"

Ystävyyshän on ympärivuotinen ihme, mutta Jeesuksella oli muita kiireitä niin tyydyin nyt näihin toisiks parhaimpiin. 

Love u ♥

18. luukku "Kiltit lapset"

17. luukku "Tontut Tarkkailee"

Myönnän, tää on aika todella huono, mutta mulla ei oikein ollut mitään rekvisiittaa täällä opistolla, niin, että täytyi tyytyä siihen mitä on. 

Huomenna toivottavasti parempi!

16. luukku "Talviurheilua"

En tiedä kuinka hyvin kuvaa aihetta, mutten nyt keksinyt muutakaan! Onhan sitä purkkia hakiessa ihan tarpeeksi urheilua yhdelle talvelle!

Tämän päivän luukku tulee hieman myöhemmin.

15. luukku "Torin joulukuusi"

Toi "Torin joulukuusi" tarkottaa siis meidän paikkakunnalla olevan torin kuusta, mutta en viitsi kaupunkia sanoa...

14. luukku "Menneen ajan markkinat"

En ehtinyt eilen illalla tätä pistää kun menin kaverille yöksi, mutta tässä tämä!

Kuva on siis Lohjan joulumarkkinoilta, joka on upea paikka, suosittelen käymään! Tänä jouluna se oli siellä vaan tän viikonlopun, mutta jos tulevina vuosina saat tilaisuuden käydä tsekkaamassa niin mene ihmeessä!

Sieltä on niin paljon kuvia, että laitan tähän muutaman parhaimman! Melkein kaikkia kuvia on muokattu vähän Photoshopilla, lähinnä kontrasteja ja muita valotussäätöjä.
P.S Biisi ei ehkä oo kaikkein sopivin, mut ainoo joka löyty :D

Mun paras kaveri vasemmalla ja sisko oikealla, elämäni kaksi tärkeintä ihmistä ♥

Molemmat saa varmaan kauheen "hyi kamala mun naamaa!"-kohtauksen jos/kun ne näkee nää kuvat, mut mun mielestä nää on ihania ♥

13. luukku "Valoa talven pimeyteen"

12. luukku "Enkeleitä, onko heitä?"

Sierainkuvat on ihan kivoja :D Tää on aika nopeesti napsastu, mut onnistu mun mielestä kyllä ihan hyvin!

Puolessa välissä ollaan jo!

11. luukku "Iltahämärässä"

Tää on otettu mun kaverin kännykällä, mutta toivon ettei se hirveästi näy kuvan laadussa! Lähdin Tampereelle kuvailemaan päivän aihetta, mutta mun tuurilleni tyypillisenä huomasin vasta Tampereella, että olin unohtanut muistikortin kiinni tietokoneeseen. No fiksuna ja kekseliäänä tyttönä keksin, että "No otanpa kuvan kännykällä, sillä saa ihan laadukkaita kuvia."

Kunnes muistin, että siitä oli juuri tunti sitten loppunut akku...

10. luukku "Joulukiire?"

Tää kuva on aivan muokkaamaton ja otettu Tampereen Koskikeskuksen Tigerissa!

9. luukku "Lunta ja jäätä"

Tästä tuli vähän yksinkertainen ja mielikuvitukseton, mutta hei, aina ei voi onnistua!

8. luukku "Mitä hautausmaalta löytyy?"

7. luukku "Kirkko"

En ehtinyt eilen tätä laittaa kun omasta koneesta loppui akku ja nytkin käytän porukoiden konetta, siksi muokkaus kuvassa vähän kusee... Tän päivän luukku tulee vähän myöhemmin!

6. luukku "Oi maamme Suomi!"

5. luukku "Alkutalvella metsässä"

Anteeksi, en eilen ehtinyt tätä julkaista, sillä olin myöhään ulkona. Mallina toimi taas mun sisko Heta!

4. luukku "Tunnelmaa"

3. luukku "Jouluvaloja"

2. luukku "Eläin"

1. luukku "Talvea metsästämässä"

Sytkäri & Enkeli

Innostuin eilen leikkimään tulella mun ylppärilahjaks saamani enkelin sekä mun sytkärin kanssa. Noi sytkärikuvat ei oikein onnistunut niinku oisin halunnu, joten laitan tähän niitä vaan pari. Enkelikuvat puolestaan onnistui mun mielestä aika hienosti!

Kuvia on muokattu Photoshop cs2:lla.

Niin ja tänäkin vuonna multa ilmestyy päivittäin joulukalenterin luukku mutta se on hieman erilainen kuin aikaisempina vuosina! Edellisinä vuosina oon tehnyt tarinoita mutta koska se stressasi sen verran paljon niin ajateltiin äitin ja siskon kanssa toteuttaa se tänä vuonna valokuvilla! Äiti antaa aina aiheen valokuvaan ja me toteutetaan ne.

Ensimmäinen luukku tulee tänään illalla :)

Äiti, oletko sä enkeli? 10.osa

En haluais kuulostaa tyhmältä, mutta ois kiva, että jos joku tätä lukee niin kommentois mikä on hyvää ja missä ois ehkä parantamisen varaa :D Mutta kiitos niille, jotka on kommentoinu!

En yhtään osaa sanoa, ollaanko edes puolessa välissä vielä vai ollaanko jo loppusuoralla, mutta kyllä tässä vielä ainakin muutama luku tulee :)

10. osa

Alex oli leikkinyt koko päivän vain Eemelin ja Hilkan kanssa ja häntä ärsytti. Hän tiesi kyllä ettei toisista olisi saanut ajatella pahaa, mutta hän ei voinut sille mitään. Hilkka oli ärsyttävän nokkava ja ylimielinen. Hän oli tyttö. Ei tyttöjen kanssa voi leikkiä merirosvoja tai sotia. Tytöt haluavat leikkiä prinsessoja ja kotileikkiä. 

Sitten oli Eemeli.

Eemeli oli ihan kiva, mutta hän oli neljävuotias. Alex oli sentään jo kuusi eikä Eemeli mitenkään voinut noin pienenä osallistua saaren valtaukseen. Alex kaipasi parasta kaveriaan, joka oli ollut jo viikon ajan lomalla Egyptissä.

Niinpä Alex yritti kaikin voimin keskittyä piirtämiseen, jotta hänen ei tarvitsisi mennä Hilkan ja Eemelin kanssa rakentamaan legoilla prinsessalinnaa. Alexista tuntui, että Eemeli teki sen Hilkan mieliksi vain siksi, että oli pihkassa tähän.

Alex katsoi kun Eemeli ojensi Hilkalle legon, joka laittoi sen tornin huipulle. Alex tuhahti. Lapsellista!

Sitten eteisestä kuului kolinaa ja eräs tarhantätiharjoittelija tuli ovelle.

"Alexin isä saapui."

Alex ponkaisi pystyyn, heitti kynän koriin ja jätti piirustuksen pöydälle. Hän juoksi eteiseen ja kuuli, että Saana tuli ripeästi hänen perässään. Isä seisoi ulko-ovella hieroen nenänvarttaan, mutta kuullessaan askeleet hän nosti katseensa. Poikansa nähdessään hänen suunsa taipui väsyneeseen hymyyn.

"Alex", isä sanoi käheällä äänellä ja nosti tämän hellästi syliinsä. Alex ripustautui isän kaulaan tiukasti. Hän ei ymmärtänyt kuinka hänellä oli isää näin ikävä, olihan hän ennenkin ollut kotoa pois yön jos toisenkin. Nyt vain tuntui niin hyvältä saada rutistaa isää, että ihan itketti.

Isä halasi Alexia yhtälailla takaisin.

"Minun täytyy ihan pian lähteä", isä sanoi. Alex nosti päänsä ja katsoi isää.

"Mihin me menemme?"

"Sinun täytyy jäädä vielä tänne", isä sanoi ja silitti Alexin tummanruskeita hiuksia ja hymyili taas sitä väsynyttä hymyään, joka sai Alexin pillahtamaan itkuun.

"En halua jäädä enää!"

Isä huokaisi raskaasti, vaikka yritti estää sen. Hän katsoi Saanaa ja istui eteisessä olevalle penkille, asettaen Alexin polvelleen.

"On tapahtunut jotain", isä sanoi, eikä hänen kasvoillaan ollut enää hymyn häivääkään.

Alexin mielestä isän kasvot olivat tummat ja tunnelma tuntui varjoisalta. Alex ei keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan tätä hetkeä.

Isä oli hiljaa ja puri huultaan. 

"Jouduin viettämään yön sairaalassa ja siksi en voinut tulla hakemaan sinua, Alex. Enkä voi ottaa sinua mukaan nytkään. On parempi, että olet täällä."

Alex hengitti rauhallisesti, suu auki ja yritti estää kyyneleitä virtaamasta.

Tapahtuneen ajattelu sai kuitenkin kyyneleet tulvahtamaan silmiin.

"Äiti on kuollut", Alex sanoi ja kyynelet alkoivat valua poskille.

Isä näytti säikähtävän, mutta otti tilanteen hallintaan nopeasti.

Hän nielaisi.

"Niin on", isä sanoi ja kyyneleet kastelivat hänenkin poskiaan. Alex ei nähnyt takanaan seisovaa Saanaa, mutta tiesi, että tämäkin yritti estää itseään itkemästä. Isä ei onneksi kysynyt mistä Alex tiesi äidin kuolleen, sillä Alex ei tiennyt sitä itsekään. Sanat olivat tulleet häneen suustaan ilman käskyä, se ei todellakaan ollut ollut hän, joka sanat oli sanonut. Se oli ollut joku muu, mutta Alex tiesi, että sanat olivat täyttä totta.

Hän parahti niin raikuvaan itkuun, että jopa Hilkka ja Eemeli tulivat perässä katsomaan mitä oli tapahtunut. Saana kuulosti saavan jonkinlaisen sätkyn, sillä hän vinkaisi ja ohjasi lapset samaa tietä takaisin olohuoneeseen. 

"En halua jäädä, en halua, en halua, en halua! Halun olla sinun kanssasi, haluan olla äidin kanssa, haluan äidin, hän ei ole kuollut, sinä valehtelet, äitiäitiäitiäiti!" Alex huusi ja Saana tuli takaisin.

"Jospa on parempi, ettei Alex jää", hän sanoi. Isä nyökkäsi ja puristi itkusta tärisevän Alexin rintaansa vasten.

"Lähdetään kotiin", hän sanoi. "Laitetaan ulkovaatteet päälle."

Mutta Alex ei suostunut irrottamaan käsiensä puristavaa otetta isän kaulasta edes siksi hetkeksi, että hänelle olisi saatu takki päälle.

Isä hyssytteli häntä vielä yli puoli tuntia, ennen kuin Alex suostui irrottautumaan sen verran, että pystyi katsomaan isää silmiin. 

Isä näytti itsekin taistelevan itkua vastaan. Hänen täytyi olla rohkea Alexin vuoksi. Alex tajusi sen, eikä halunnut enää tehdä tätä vaikeammaksi isälle. Olihan äidin kuolema hänellekin yhtä tuskaista kuin Alexille. 

Alex siis nielaisi kyyneleensä ja suostui viimein irrottamaan kätensä isän kaulalta. Isä katsoi häntä silmiin. 

"Laitetaan takki päälle, jooko? Mennään hakemaan Hesburgerista hampurilaiset, miltä kuulostaisi?"

Alexia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä he söisivät, mutta ei jaksanut kuin nyökätä ja otti takin käteensä. Hän puki hitaammin kuin yleensä. Viiden minuutin päästä hän oli saanut takin päälleen, hanskat käteensä ja lippiksen päähän. 

"Mennään sitten", isä sanoi ja Alex oli jo valmiina ovella lähdössä kun Saana puhui.

"Menikö se todella niin?"

Isä pysähtyi liikkeissään ja katsoi raskaasti Saanaan. 

"Häntä ei voitu pelastaa. Vaikka jotain olisi voitu tehdä, niin heräsin liian myöhään. Hän hoiti asian todella hiljaisesti."

Alex ei tajunnut mistään mitään, mutta ei jaksanut kysyä. Hänen päässään pyöri vain äidin viimeiset sanat hänelle eilen ennen tarhaanlähtöä.

"Olehan reipas poika. Äiti rakastaa sinua."

Totta puhuen sanat olivat olleet hieman kummalliset.  Tietysti Alex oli aina reipas poika ja äiti tiesi sen. Hänellä ei ole ikinä ollut ongelmia lähteä tarhaan. Alex koki olevansa helppo lapsi. Mutta isän puheista päätellen äiti oli tiennyt kuoleman tulevan. Siksi sanat kävivätkin nyt järkeen. Ehkä enkelit tietävät kun kuolema on tulossa, Alex ajatteli ja katseli omia käsiään. 

Isä otti hänet syliinsä ja yhdessä he lähtivät autolle, murheen murtaman hiljaisuuden varjostamana.

Äiti, oletko sä enkeli? 9.osa

Tän luvun kohdalla varotan sen verran, että jos on aiemmin kokenut lukevansa liian rankkaa tekstiä, niin tätä ei kannata lukea. En yhtään osaa arvioida, kuinka rankaksi lukijat itse tän kokevat, mutta ainakin olen varoittanut, että tän osan kohdalla kuvaillaan vähän tarkemmin ja enemmän asioita sekä tapahtumia.

9.osa 

"Titta, tittar, tittade, tittat. Kirjoittakaa ylös kaikista kohdista esimerkki!"

Katselin kun vanha ja kumara opettaja, jonka hiukset olivat tiukalla nutturalla, kirjoitti taululle liian pienillä kirjaimilla. En nähnyt sanoja kunnolla, mutta yritin kuunnella opettajan sanoja.

Kynä liikkui itsestään. Äänet puuroutuivat ympäriltä ja kuulin oman hengitykseni. Kuulin sen liian tarkasti. Kuulin oman vereni virtaavan suonissani. Pölyhiukkasten leijailu tuntui hidastuvan, samoin muiden ihmisten liike ympärilläni. Näkökenttäni alkoi hämärtyä reunoilta, tuntui kuin olisin katsellut opettajaa pitkän putken läpi. 

En kuullut kuinka Elisa yritti mutisten tentata minulta vastauksia. En saanut enää henkeä ja rintaa puristi. Yritin hengittää normaalisti, mutta tuntui kuin olisin uudelleen ollut pinnan alla, mutta tällä kertaa suuhuni vain ei tullut vettä. Keuhkoihini tosin ei päässyt ilmaakaan, tuntui kuin joku olisi sulkenut hengitystieni.

Näinkö minä kuolisin, luokassa kaikkien edessä?

Ei ihan kuulunut suunitelmiini, ehdin ajatella ennen kuin pyörryin lattialle.

Heräsin terveydenhoitajan huoneessa. En ollutkaan kuollut. Tai sitten olin joutunut helvettiin.

Selvisi kuitenkin etten ollut helvetissä kun terveydenhoitaja huomasi minun heränneen ja alkoi kuunnella keuhkojani stetoskoopilla.

Hän käski hengittää sisään ja ulos ja otti sitten kylmän stetoskoopin pois iholtani.

"Hengitys kuulostaa normaalilta, mutta lepää vielä täällä hetkisen."

Hieroin kädellä ohimoitani. Päänsärky oli alkamassa.

"Tämä on jo kolmas paniikkikohtauksesi tällä viikolla", terveydenhoitaja sanoi tutkien papereitaan.

Nyökkäsin, sillä en jaksanut puhua. Kaikesta tuntui tulleen rasite. Olemassaoloni oli rasite kaikille, jopa minulle. Arjen läpi selvisin siirtämällä ajatukseni sivuun ja leikkimällä olevani robotti joka hoitaa kaiken automaattisesti. Kunhan muisti hymyillä oikeissa kohdissa.

"Oletko käynyt lääkärillä tämän vuoksi?"

Nielaisin ja mietin mitä sanoisin. Kukaan muu kuin minä ja terveydenhoitaja ei tiennyt paniikkikohtauksistani. 

Nousin istumaan vaikka huimasi. Halusin pois. Halusin kotiin. Halusin päästä purkamaan tätä sietämätöntä olotilaa omalla tavallani.

"Asiaa tutkitaan kyllä, minun täytyy nyt lähteä."

Ja ennen kuin terveydenhoitaja ehti estää minua, olin kiirehtinyt ulos ovesta paiskaten sen kiinni perässäni.

Äiti ei taaskaan ollut kotona. Hän tuli melkein aina vasta minun jälkeeni ja nyt kun olin lähtenyt aikaisemmin koulusta, äiti ei tulisi vielä moneen tuntiin.

Minun ei enää tarvinnut ajatella mitän tekisin, sillä jalkani veivät minut automaattisesti huoneeseen. Käteni sulkivat oven huomaamattani ja suunnistin laatikolleni etsien helpotusta kivusta.

Pidemmän päälle se ei auttanut mutta hetken minun ei tarvinnut keskittyä mihinkään. Kipu teki ihmisen inhimilliseksi ja kun mikään muu maailmassa ei tunnu miltään, näin tiesin olevani elossa. Ei ollut mitään murheita, oli vain ajatuksettomia ajatuksia, jotka leijailivat pois ja takaisin ilman päämäärää, ilman tunteita, ilman minua. 

Näinä hetkinä kadotin itseni. Olin olemassa ihollani, terällä ja punaisessa veressä, joka valui kalpealla ihollani ja luoden kontrastin, joka oli karulla tavalla kaunista.

Sen jälkeen kun olin rauhoittunut, eivätkä kyyneleet enää virranneet pitkin kasvojani ja katselin aikaansaannostani, kului hetki ennen kuin palauduin takaisin todellisuuteen. Tunnuin nousevani ikäänkuin jonkinlaisesta kuplasta takaisin tähän maailmaan. Takaisin kipuun ja tuskaan joka oli nyt henkisen lisäksi myös fyysistä. 

Katselin verta joka tippui päiväpeitolleni ja itkuni alkoi uudestaan. Olin mennyt pidemmälle kuin edellisellä kerralla. Joka päivä olin mennyt entistä pidemmälle. Siltikään en saanut siitä sitä mitä hain. Kerta kerralta vaati enemmän tuntea olevansa olemassa. Kerta kerralta menin syvemmälle sitä huomaamattani.

Sitten kipu laukesi. Tunsin kuinka pahasti olin tehnyt, tunsin suonieni sykkivän hitaasti mutta varmasti verta ulos kehostani ja päänsärkyni palasi salamaniskusta. Huone alkoi heittää päässäni ja ponkaisin ylös sängyltäni juosten kohti käytävän varrella olevaa vessaa. Verta tippui matkan varrelle pisaroina, jotka olivat kuin irvikuvia Hannun ja Kertun maahan heittämistä leivänpalasista. Lempisatuni tärveltyi ikiajoiksi tähän näkymään, sillä jatkossa yhdistäisin sen aina tähän tunteeseen. Ehdin juuri ja juuri kumartua vessanpöntön päälle kun oksensin lounaani ulos.

En oksentanut vain kerran vaan kahdesti, kolmesti, neljästi. Sitten sekosin laskuissa. Otin sidetarpeita ensiapupakista ja käärin vuotavat haavani siihen. Huone pyöri ja tuntui kuin seinät olisivat kaatuneet, lähentyneet toisiaan. Huusin, mutta maailma oli kadonnut ympäriltäni. 

Etsin katseellani ovea, mutta se paikka jossa ovi oli vähän aikaa sitten vielä ollut, oli nyt vain pelkkää valkeaa kaakeliseinää. Haukoin henkeä ja etsin ikkunaa, vaikka tiesin, ettei meillä ollut koskaan ollut sellaista vessassa. Katseeni kohdistui yhteen kaakeliin jonka keskelle oli ilmestynyt tulipunainen piste. Lähestyin seinää askel horjuen ja päätäni tykytti. Piste alkoi levitä ja sitten se alkoi valua. Pian kaikkialta ympäriltäni valui kaakeleista verta, joka virtasi seiniä pitkin lattialle ja viemäriin. Veri kiersi ja hylki minua en pystynyt koskemaan siihen. 

Käännyin katsomaan peiliä lavuaarin yläpuolella. Olin odottanut jotain aivan muuta kuin tätä. Näin itseni peilistä aivan normaalisti. Peilin kaakeleissa ei ollut tippaakaan verta, silmäni eivät olleet punertavat ja itkuiset, eivätkä käteni ruhjeilla.

Peilikuva hymyili ja katsoi minua. 

"Mitä tuijotat?" sanoin sille.

"Ensimmäinen hulluden merkki on kun puhuu omalle peilikuvalleen", peili liversi.

Suljin silmäni ja oksensin taas.

Ovi kolahti.

"Kotona ollaan!" kuului äidin huuto.

Avasin silmäni ja vessa oli taas aivan normaali. Ei verta, ei puhuvaa peilikuvaa ja ovikin oli taas paikoillaan.

Haukoin henkeäni. Mitä minulle oli tapahtumassa? Kuinka monta tuntia oli viettänyt vessassa taistellen itseäni vastaan.

"Kotona ollaan!" äiti huusi hieman vaativammin.

"Vessassa!" huusin ja toivoin, ettei ääneni tärinä kuulunut. Pesin kasvoni kylmällä vedellä, minkä jälkeen juoksin huoneeseeni ja vedin hupparin päälle.

Äiti, oletko sä enkeli? 7. & 8.osa

Mä en oo nyt vähään aikaan jatkanut tätä Äiti, oletko sä enkeli? -novellia, koska jostain syystä ei oo oikein ollut inspiraatiota. Mä tarviin tän novellin kirjottamiseen tietynlaisen fiiliksen, koska haluan tästä hyvän. En siis halua pakottaa itseäni kirjoittamaan, joten toivon,että te lukijat ymmärrätte! Yritän aina välillä sitten päivitellä jotain muuta ja sunnuntaina tai maanantaina voisin tehdä Tyylini/Minä vuosien varrella -postauksen, kun siitä oli se kyselykin joku aika sitten. 

MUTTA, tänään otin itseäni niskasta kiinni ja löysin kuin löysinkin sen oikean vaihteen kirjoittaa ja sain aikaiseksi jopa kolme uutta osaa! Mulla on siis tavoitteena, että ainakin yksi luku on aina "varastossa", jotta tiukan paikan tullen, on edes yksi julkaisematon. Tässä siis kaksi osaa, jotka ovat nämäkin vielä melko lyhyitä, mutta 9. ja 10. osa ovatkin sitten jo pidempiä! Julkaisen ne tässä lähipäivinä, lupaan! 

Niitä kirjoittaessa olin oikeesti niin syventynyt niiden tunnetilojen kirjoittamiseen ja kuvaamiseen, että itkin niiden hahmojen mukana. Mutta, en paljastakaan enää enempää ja sen pidemmittä jaaritteluitta: tässä 7. & 8. osa novellia Äiti, oletko sä enkeli?

Enjoy ;)

7. osa

Yöllä näin painajaisia, niin kuin aina. Ne menivät joka yö samalla kaavalla. Minua jahtasi kasvoton mies, joka yritti murhata minut. Oikeastaan mies ei ollut kasvoton, mutta en vain kiinnittänyt kasvoihin huomiota. Mies oli aina tuntematon. Ja aina henkilö oli mies, jolla ei ollut mitään syytä tappaa minua. Satuin vain olemaan siinä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.

Juoksin karkuun, yritin piiloutua, mutta aina hän löysi minut. 

En ollut missään turvassa.

En päässyt eroon ajatuksistani edes nukkuessani. Kaikkia kamalat ajatukset seurasivat minua menin minne vain.

Kuin pilkatakseen minua, aurinko paistoi täydeltä taivaalta kun heräsin kirkaisten. 

Keskityin hetken hengittämiseen ja yritin ajatella, että se oli vain unta. Tiesin, ettei se ollut vain unta. Tiesin, että tuo kasvoton olento oli oma pahin pelkoni. Se olin minä itse.

Olin itse oma pahin viholliseni, jahtasin itse itseäni ja aina jouduin umpikujaan.

Kello oli puoli kahdeksan ja minulla olisi ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua, mutta tiesin, että en saisi enää unta. Nousin sängystä ja menin suihkuun.

Tunsin olevani henkisesti väsyneempi kuin koskaan aiemmin ja olisin halunnut sulautua vessan kaakeleihin tai valua veden mukana alas viemäriin ettei tarvitsisi mennä kouluun.

Koulu oli pahinta kidutusta. Minua ei olla koskaan kiusattu, minullaon ihania kavereita ja saan hyviä numeroita. Mikä siis tekee hyvästä elämästäni silkkaa tuskaa? 

Aivan. Ei mikään. Paitsi minä itse.

Kuitenkin kouluun sisään astuessani, asetin kasvoilleni urhean hymyn kun Elisa juoksi luokseni halaamaan minua.

Kukaan ei koskaan huomaisi.

8. osa

 Oli aamu ja aurinko paistoi verhojen läpi lämpimänä suoraan Alexin kasvoille. Saana ei enää istunut lukutuolissa.

Alex mietti, että saisikohan jo nousta. 

Hän makasi hetken paikoillaan tuijottaen ilmassa leijuvia pölyhiukkasia ja päätti lopulta nousta. Hän kiipesi alas sängystä ja avasi huoneesta pois johtavan oven. 

Saana istui työpöydän ääressä ja käänsi päänsä kun kuuli oven avautuvan.

"Huomenta Alex!" hän toivotti. Hänen lisäkseen huoneessa oli Eemeli, jolla oli tyynynkuva poskessa ja vaaleat hiukset pörrössä. 

"Haluaisitko aamupuuroa?" Saana kysyi ja Alex nyökkäsi.

Saana antoi kaurapuuroa, jonka päällä oli mansikkahilloa, mutta Alexin ei oikeastaan tehnyt mieli syödä. Hänellä oli ollut huono olo heräämisestä saakka. Se inhottava uni ei suostunut poistumaan Alexin ajatuksista.

Alex ei kuitenkaan halunnut herättää huomiota, joten hän tarttui rohkeasti lusikkaan ja alkoi syödä puuroaan, joka maistui hänen suussaan pelkältä puuroutuneelta pahvilta.

Kuvailua koulussa, viikko 2

Toinen ja viimeinen viikko valokuvausta siis on ohi ja oli kyllä tosi mahtavaa! Kehuja tuli kuvista, toisista enemmän, toisista vähemmän.

Tän viikon kuvissa ei tekniikka harjoiteltu enää niin paljoo, että enemmän kiinnitettiin huomiota toteutukseen ja visuaaliseen ilmeeseen. Melkein kaikkia kuvia on muokattu ainakin vähän Photoshopilla, joitain vähän enemmänkin.

Tehtävä oli tilakuvia. 

Ekassa oli tarkoitus kuvata pienehkö tila/huone, joka kuvaa asukkaansa luonnetta. Kuvassa piti näkyä asukas itse. Heti ku kuulin tän tehtävän, ajattelin mun pikkusiskoa Hetaa, ja voitteko muka väittää, ettei tosta tuu luonnetta ja persoonaa esille? Opettaja tykkäsi tästä, eikä oikeastaan sanonut mitään negatiivista.

Tokassa piti kuvata iso, julkinen tila, ja kuvasta piti näkyä tilan luonne. Eli minkälainen julkinen paikka on kyseessä.

Mä kuvasin Tampereen Koskikekuksen. Teknisesti oli hyvä, mutta opettaja sano, että jos olisi odottanut sekunnin, alakuvassa olevat ihmiset olisivat ehtineet kuvaan kokonaan, koska ihmistä ei ikinä saa katkaista kuvassa nivelistä(esim, kaula, nivuset, ranne). Ärsyttää koska tiesin ton, mutta unohdin ajatella sitä ihan tyystin. Lisäks oikeessa reunassa oleva pinkkitakkinen nainen olisi ehtinyt paremmin kuvaan.

 Näissä piti kuvata pieni putiikki.

Ensin ulkoa niin, että kuvassa on myös ihmisiä vertailun kohteena ja, että kaupan logo/nimi näkyy. 

Toisessa sisältä nii, että näkyy mitä kaupassa myydään ja kuvassa on tunnistettavasti kaupan myyjä. 

Kuvat oli kuulemma oikein hyvät. Itse en ollut paikalla kun näitä arvosteltiin, koska olion terveydenhoitajalla, mutta kaveri sano, että oli kuulemma putiikkikuvien parhasimmistoa! :O

Opettajakin kehui sitten jälkeenpäin, että täytti tehtävänannon hyvin.

Seuraavana päivänä piti tehdä täytesalamakuvaus. Tarkoituksena oli ottaa kuva niin, että aurinko jää taakse ja ihminen itse valaistaan salamalla. 

Mä otin kuvan mun kaverista Oonasta ja uskaltaudun julkaisemaan ton, koska ei näy kasvot kuitenkaan ehkä ihan niin hyvin. Opettaja sano, että kuva on ehkä hieman liian tollanen utuisa tai tolalnen kirkas, äh, en osaa selittää!

Oona otti sitten kuvan musta, ja oli opettajan mielestä onnistunut.

Opin muuten hauskan faktan salamasta ja punasilmäisyydestä. Punaiset silmät tulee kuulemma kuviin sitä todennäköisemmin, mitä lähempänä salama on linssiä. Sen takia järjestelmäkameralla punasilmäisyyttä esiintyy vähemmän kun pokkareilla, koska salama on niin paljon linssiä ylempänä kun pokkareissa taas se on usein ihan vieressä.

Henkilökuvaus.

Pareittain piti kuvata toisistaan henkilökuva, joka kuvastaa persoonaa. Piti kiinnittää huomiota taustaan, mihin katsoo, asento, ylimääräinen rekvisiitta. Kaiken piti tukea kuvan tarkoitusta.

Tää kuva on siis loogisesti mun kaverin Samin ottama. Opettajan mielestä tausta oli sopivan rohkeasti keikautettu. Sitten opettaja kysyi, että mitä sanoja tästä tulee ekana mieleen ja muut opsikelijat sanoi, että elämäniloinen, onnellinen, liikkuva, räiskyvä, iloinen, pirteä, rohkea. Hienoa, että oon onnistunut mun tavoitteessa luoda ihmisille tällainen kuva itestäni, sillä tästä sanottiin, että kuvaa kyllä persoonaa! 

 Mä otin kuvan myös Samista, mutta en viitsi julkaista sitä täällä kun näkyy kasvot niin selvästi muttaa Iron maiden ja Motörhead fanina, poseeras näiden bändien fanituotteiden kanssa. Siitä opettaja sanoi, että asetteluun olisi voinut hieman enemmnä panostaa.

 Sitten meidän piti kuvata kuva, jossa on liike-epäterävyyttä. 

Eli siis valotukseksi piti laittaa suhteellisen lyhyt aika ja siten saada kuvaan liikkuvuuden tunnetta. Vaihtoehtoina oli, että kohde itse liikkuu ja on näin ollen epätarkka kuvaajan ollessa paikallaan. Toinen vaihtoehto oli, että kuvaaja liikkuisi kuvattavan mukana. Mun kuvassa yhdistyy ehkä vähän kumpikin, sillä pidin kameraa itse kun menin portaita alas. Itse tykkään jostain syystä tästä kuvasta ja opettajakin kehui hyväksi. Tuli kuulemma tunne, että on juuri tultu baarista mukavassa humalassa. Mullekin tulee kyllä sellainen tunne!

Huomiovärikuva.

Kuvassa piti olla jokin selkeästi taustasta erottuva kohde, mutta kuva ei kuitenkaan saanut olla sellainen, että kohde olisi ollut värikäs ja muu mustavalkoista.

Opettaja tykkäsi tästä "tosi, tosi paljon", niinkuin hän itse sanoi! Ei sanonut mitään negatiivistä :)

Geometrinen kuva.

Tämäkin kuva oli hyvä ja onnistunut ja opettajan mielestä oli kiva, että linjat olivat vinossa.

Kuva lintu- ja sammakkoperspektiivista eli ylä- ja alakulmakuva.

Ärsyttää kun ylemmän kuvan laatu meni noin huonoks, en tiedä miks...

Eipä näistä ole paljonkaan sanottavaa, ylempi oli opettajan mielestä oikein hyvä ja alemmassa häiritsi vasemmassa alakulmassa näkyvät mun kaverin sormet. Kuvassa on mun kaveri Jyri.

Lisäks opettaja sano alemmasta, että ikkunoista nökyvä sininen maisema sopii kuvaa, eikä lievä keltaisuuskaan haittaa.

Viimeisenä piti inhimillistää jokin esine, luomalla esimerksiksi jotain tunnetiloja tai mielikuvia.

Itse tykkään tästä kuvasta ja oli se opettajankin mielestä hyvä, mutta olisi kuitenkin kaivannut kuvaan enemmän jotain "salaisuutta", niin että kuvaa ei olisi tajunnut niin nopeasti. Parhain kuva on kuulemma sellainen, jota ei tajuta heti, mutta tajutaan kuitenkin jossain vaiheessa.

Arvatkaa oliko tota vaikea kuvata kun hirtin ton pullon meidän ikkunaverhon naruun ja laitoin taustalle mun mustan hupparin luoden itse oman ministudioni! Sitten piti toisella kädellä kannatella verhoo, narua sekä taskulamppua, jotta sain ton varjon tonne ja toisella kädellä ottaa kuvaa hieman yläviistosta kun seisoin sängyllä.

Yks mun kaveri sano, että aika rankkaa, että tossa lukee mun nimi ja ärsyttää kun en tajunnut kiinnittää siihen huomiota! Mutta opettaja sano, että sekin luo siihen sellasta sopivaa itsesynkistelyn fiilistä...?

Sitten eräs luokkatoveri sanoi, että olisi voinut pulloa alhaalta rajata, jotta varjo toimisi paremmin. Tai jotain...?

Mutta siinä oli siis toisen valokuvausviikon tulokset. Mulla on sellainen tehtäväpaperi, josta näitä tehtäviä tehtiin ja koska ei ehditty kaikkia kuvata, niin ajattelin, että teen niitä aina sitä mukaa kun ehdin! Voin niitäkin sitten julkaista täällä.

Ärsyttää kun kuvat on aavistuksen huonolaatuisempia kuin oikeasti, minkä luulen johtuvan siitä, että siirsin nää meidän koulun koneelta Photobucketiin ja sitä kautta mun omalle koneelle koska ei ollut musititikkua mukana :D

Voin yrittää korjata asian ensi viikolla kun pääsen koulun koneelle...