25.12.2012

Hyvää joulua!

Toivotan hyvää joulua näin myöhässä! :D Ne tarinat ei nyt sitten valmistunut eikä taida valmistuakaan, olen hyvin pahoillani siitä! Tarinoita kirjottelen huvikseni kyllä muutenkin :) Mutta laitan nyt muutaman kuvan mun joulun vietosta. Ja koska lisäilen nyt kännykällä, ne tulee tyhmästi pötköön tonne perään, joten selittelen tässä ensin vähän taustoja sun muuta :)
1. kuva; tää on jo viime vuodelta mutta laitetaan nyt sitten :) Minä mäessä!
2. kuva; meidän joulukuusi! Aika harvan näkönen!
3&4. kuva; mun itse ottama ja muokkaama :) laitoin ton kuvan instagramiinkin :) nimimerkki LizzEmmy, käykää katsomassa! :)
5. kuva; näkymiä laskettelurinteestä jouluaattona! Hieman muokattu :)
6. kuva; esitettiin siskon kanssa sukulaisille näytelmä nimeltä 'Moderni Joulupukki' ja minä olin pukki :D
7. kuva; siinä mun "juhla-asu" sitten :D Lakkasin oikein kynnetkin joulunpunaisiksi! Vähän ne näyttää tyhmiltä mut no jaa :D
8. kuva; sain tollasen haalarin lahjaksi, sellaista olin toivonutkin! Se on vaan seppälästä joten ei oo mikään merkkituote :D ja sori teinipeili, yritän välttää sitä :/
9. kuva; tää on jo parin päivän takaa :) muokattu vähän :D
Siinä kaikki tällä erää! :) Hyvät joulut vielä, tän vuoden puolella saattaa tulla jotain päivitystä tai uutena vuotena, täytyy katsoa :)

















23.12.2012

16. luukku



Vain kynttelikkö valaisi muuten pimeää huonetta. Oli aamuyö jouluaattona, eikä edes aurinko ollut vielä noussut. Mirva, perheen äiti, oli silti jo keittiössä hääräämässä piparien parissa, sillä hän halusi muun perheen heräävän hurmaavaan leipomusten tuoksuun. Hän oli itse pienenä rakastanut sitä kun hänen oma äitinsä oli herännyt aamuisin leipomaan pipareita ja tekemään puuroa. Hän rakasti joulun tuoksua ja näin hän oli tehnyt joka joulu. Perheen teinityttö, Riitta, tosin ihmetteli joka vuosi miten äiti jaksoi herätä.
Radiosta soi heikosti joulumusiikki, sillä Mirva ei olisi jaksanut uurastaa ilman piristystä.
Portaista kuului kolinaa. Mirva pysähtyi kuuntelemaan mutta oli ihan hiljaista ja hän mietti oliko tullut vainoharhaiseksi. Hän nosti pellin pöydältä ja työnsi sen uuniin juuri kun perheen kuopus, Niko ilmestyi keittiöön nilkuttaen.
”Huomenta!” Mirva toivotti pojalleen. ”Mikäs sinulla on?”
Niko irvisti ja lysähti tuolille.
”Kompastuin portaissa ja löin varpaani!” hän selitti. Mirva naurahti.
”Ai sekö se kolina oli?”
Niko ei vastannut vaan istui pöydän ääressä silmät ummessa.
”Miksi olet pystyssä näin aikaisin?” Mirva ihmetteli ja alkoi koristella uunista otettuja pipareita.
”Heräsin jo tunti sitten enkä ole saanut enää unta”, Niko selitti.
”Olitko eilen myöhään koneella?” Mirva kysyi hieman toruvasti.
”En kauhean pitkään”, Niko vastasi.
Hiljaisuus levisi hentona verhona keittiöön kun Mirva jatkoi pipareiden leipomista ja Niko torkkui ruokapöydässä.
Mirva laittoi mukiin kaakaota ja antoi sen Nikolle juotavaksi.
”Haluaisitko auttaa minua koristelemaan piparit?”
Niko avasi silmänsä ja ponkaisi tuolista.
”Joo!”
Mirva ojensi pojalleen toisen kuorruteputkilon.
”Minä haluan koristella tuon ison!” Niko sanoi ja osoitti isoa sydäntä.
Mirva ojensi piparin Nikolle ja hetken Niko aherteli sen parissa hyvin keskittyneen näköisenä. Lopulta hän nosti pään työstään ja hihkaisi.
”Valmis! Paras pipari ikinä!”
Mirva katsoi Nikon olkapään yli ja purskahti nauruun. Piparissa luki kissankokoisin kirjaimin: NIKO IS THE BEST!

22.12.2012

15. luukku

www.weheartit.com

Kirkonkello soitti kumeita lyöntejään jumalanpalveluksen lopuksi. Joulukirkko oli jokavuotinen perinne ja tänä vuonna oli kolmevuotias poikani Markuskin mukana. Nousin penkistä Markuksen kanssa ja kävelin alttarin eteen hieman apein mielin. Vuosi sitten jouluna oli rakas siskoni vihdoin kuollut pitkällisen syöpää vastaan taistelemisen jälkeen. Hän oli viimeisenä toiveenaan esittänyt, ettemme synkistelisi jouluna vaan juhlisimme niin kuin joka vuosi ja kävisimme korkeintaan kunnioittamassa hänen muistoaan joulukirkossa. Ja niin me teimmekin vaikka mieleen väkisin tulikin viime joulu.
Mieheni ja puolivuotias Aapo olivat jääneet kotiin, sillä Aapo olisi varmasti karjunut kirkossa henkitorvensa kipeäksi. Markus seisoi vieressäni punaisessa untuvatakissaan kun katselin alttaritaulua, jossa Jeesusta ristiinnaulittiin.
En edes huomannut, että kellon soittaminen oli loppunut, ennen kuin se alkoi uudestaan kuulua kellotornista. Ihmettelin sitä vain etäisesti, sillä hiljaiset kyyneleet valuivat silmistäni poskilleni ja siitä talvitakilleni.
”Äiti”, Markus sanoi.
”Odota hetki rakas”, sanoin hänelle.
Markus oli hetken hiljaa ja vilkuili taakseen.
”Mutta äiti…”
”Ei nyt, Markus”, sanoin ja yritin hillitä hermoni.
Markus vaikutti hieman levottomalta ja tuijotti silmä kovana ovelle. Käännyin katsomaan mitä hän tuijotti. Kirkon pariovet olivat auki, ja ulkona tuiskusi lumi, mutta muuta epätavallista ei näkynyt. Katsoin Markusta, jonka kulmat olivat rypyssä. Hän ei liikahtanutkaan.
”Miksi se katsoo meitä?” Markus kysyi eikä kääntänyt katsettaan.
”Kuka?” kysyin ihmetellen.
Markus oli hetken hiljaa.
”No tuo nainen tuolla ovella”, Markus sanoi ja nyökkäsi ovia kohti. Katsoin oville, mutta en nähnyt ketään.
Katsoin huolestuneena Markusta.
”Mistä sinä puhut?” kysyin hiljaisesti ja yritin tiirailla, jos näkisin jotain jossain hieman hämärässä kirkossa.
Markus ei vastannut, joten otin häntä kädestä.
”Ehkä meidän on parempi lähteä”, sanoin ja lähdin kävelemään oville päin. Markus seurasi perässä mutta tuijotti tiukasti eteenpäin.
Ovesta ulos kulkiessani kuulin korvani vierestä ihan hiljaisen äänen. Se oli tuskin kuultavissa mutta olin varma, etten ollut kuullut harhoja.
”Hyvää joulua.”
Eikä se ollut Markus.

18.12.2012

14. luukku

Anteeksi edelleenkin, että nää luukut on näin paljon jäljessä. En vaan jaksa kirjottaa kauheesti yhtenä päivänä ja on paljon kouluhommia. Koittakaa jaksaa, perjantaina me lähetään ajeleen Lappiin, ja matka on n.12 tuntia, joten siinä mulla on hyvää aikaa kirjottaa ja lisätä ne tänne kännykällä! Siitä tulikin mieleeni, että noi muutaman viime päivän bloggaukset on juurikin kännykällä, minkä takia noi kuvat on vasta tuolla lopussa. Vähän se ärsyttää, mutta ei voi mitään!

Molemmat kuvat mun itse ottamia! :)





















Puhelin soi vaativasti eteisessä. Kaisa ryntäsi yläkerrasta vastaamaan kännykkäänsä ennen kuin kukaan muu ehtisi. Hän tiesi kuka siellä oli. Sen oli pakko olla hän! Hän hyppäsi alimmalta portaalta lattialle yli pikkuveljensä, joka oli kääriytynyt peittoon ja näytti ylikasvaneelta myyrältä.
”Hei!” hän huokaisi puhelimeen todettuaan, että kyllä, se oli hän!
”Hei!” vastasi naurahtava ääni toisesta päästä.
”Hei”, Kaisa sanoi uudestaan ja toisessa päässä naurahdettiin hermostuneesti. Tuli hetken kiusallinen hiljaisuus.
”Kenen kanssa sinä puhut?” huusi pikkuveli portaiden juurelta kastemadon näköisenä.
Kaisa ei vastannut vaan liihotteli olohuoneeseen, istahti sohvalle ja katseli ikkunan alla yhä vain kasvavaa lumikasaa.
”Niin, tuota…” toisessa päässä mutistiin. ”Lupasin soittaa ja no, tässä sitä ollaan.”
”Joo”, Kaisa henkäisi ja tajusi sitten, että ehkä hänen pitäisi sanoa jotain muutakin. ”Kiva, että soitit!”
Ikkunaan oli ripustettu hopeanhohtoinen enkeli, joka pyöri hiljalleen narunsa päässä.
”Ajattelin vain, että haluaisitkohan nähdä joku päivä?” toinen sanoi epävarmasti.
Kaisan sisällä meinasi räjähtää, kuinka kauan hän oli odottanutkaan tätä!
”Joo, haluan! Milloin?”
Ajattelin vaikka perjantaita. Kävisikö keskustan kahvilassa?”
’Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä!’ Kaisan olisi tehnyt mieli kirkua, mutta hän hillitsi mielensä.
”Käy hyvin!”
”No nähdään siis silloin”, toinen sanoi ja hänen hengästynyt äänensä rahisi hieman puhelimessa.
”Joo, nähdään!” Kaisa sanoi ja he sulkivat linjan. Kaisa olisi voinut heittää kuperkeikkaa, volttia, kärrynpyörää, mitä tahansa akrobatista vain oli olemassa.
Hän liiteli takaisin eteiseen ja jälleen pikkuveljensä yli, joka edelleen kiemurteli samassa paikassa. Kaisa hyräili ave mariaa.  
”Kaisa! Kenen kanssa sinä puhuit? Miksi olet noin iloinen?” Pikkuveli huusi hänen peräänsä. Kaisa ei vastannut, hymyili vain pölypallolle, joka kurkisteli häntä ylätasanteen kirjahyllyltä.
”Kaisa! Kaisa, auta, en pääse irti tästä peitosta!” pikkuveli vielä yritti huutaa, mutta Kaisa ei kuullut. Hän oli jo pamauttanut huoneensa oven kiinni ja kaivanut vaaleanpunaisen päiväkirjansa esiin ja alkanut raapustaa.

17.12.2012

13.luukku

Lumisade vain yltyi ikkunan toisella puolella. Sisällä oli onneksi lämmintä, mutta Aidan katseli huolestuneena ulos olohuoneen matolla takan edessä istuessaan.
"Pääseekö Joulupukki tänne noin kovassa lumimyrskyssä?" Aidan kysyi. Äiti katsahti poikaansa nojatuolistaan, jossa neuloi sukkaa samalla kun katseli telkkarista joulukirkon lapsikuoron esitystä.
"Tottakai kulta", äiti vastasi lohduttavasti.
"Mutta miten kun tuolla on noin paljon lunta ja kova tuuli? Mitä jos hän ei pääsekään meille?"
Äiti laski neuleen kädestään ja katsoi Aidania lempeästi. Hän katsoi hieman ympärilleen ja kumartui sitten kohti Aidania kuin jakaakseen salaisuuden. Aidan kumartui myös lähemmäs.
"Pukilla on salaisia taikavoimia", äiti kuiskasi. Aidan veti kiihkeästi henkeä.
"Oikeasti?" hän henkäisi. Äiti nyökytti päätään.
"Totta se on. Joka jouluaatto hän lausuu taikasanat, joita kukaan tavallinen ihminen ei tiedä, ja niiden avulla porot voivat lentää ilman halki vetäen rekeä perässään."
Aidan katsoi äitiä lumoutuneena.
"Mistä tiedät?" Aidan kysyi kuiskaten. Tuntui kuin lumous särkyisi jos hän puhuisi kovempaa.
"Äidit vain tietää tällaiset jutut", äiti sanoi ja palasi takaisin sukkansa pariin.
"Vau", Aidan huokaisi ja tuijotti edelleen äitiä.
"Et kai usko tuollaisiin juttuihin? Ei Joulupukkia ole olemassa!" kuului huudahdus ovensuusta ja Aidanista tuntui kuin hän olisi saanut sydänkohtauksen kaiken sen kuiskauksen jälkeen. Aidanin isoveli Luca tuli irvistellen olohuoneeseen. Hän oli Aidania neljä vuotta vanhempi ja tiesi kaikesta kaiken. Mutta ei tästä, Joulupukki OLI olemassa.
"Onpas!" Aidan kivahti.
"Olet ihan vauva kun uskot tuollaisiin juttuihin!" Luca irvaili ja nappasi kulhosta piparin. "Vain vauvat uskovat Joulupukkiin."
Aidania suututti ja itketti, miten Luca saattoi väittää noin!
"Pojat lopettakaa! Luca ole hiljaa ja tee vaikka mummin joulukortti loppuun!" äiti sanoi tiukasti.
"Äiti, sano Lucalle että hän on väärässä!"
"Enkä ole!" Luca väitti. "Muistatko sen Joulupukin keskusaukiolla? Se oli oikeasti valepukki, näin kun se riisui partansa kun katsoi olan yli. Kaikki pukit on vain valepukkeja!"
Aidan tunsi kuinka kuumat kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia. Luca risti kätensä ja näytti tyytyväiseltä itseensä saatuaan pikkuveljensä itkemään.
"Pojat, nyt sitten nukkumaan!" äiti käski vihaisena. Luca katsoi uhmaten äitiinsä eikä liikkunut. Äidin ei tarvinnut kuin katsoa murhaavasti kun Luca jo kääntyi kannoillaan ja riensi omaan huoneeseensa. Aidan nyyhkytti olohuoneen lattialla alahuuli väpättäen.
"Ei kai se ole totta, eihän?" Aidan kysyi pienellä äänellä. "Joulupukki on olemassa, niinhän?"
Äiti nosti Aidanin syliinsä ja hymyili.
"Joulupukki on olemassa, mutta Luca oli osittain myös oikeassa", äiti sanoi. Aidan näytti hämmentyneeltä.
"Keskusaukion joulupukki ei ollut oikea, mutta tiedätkö miksi?" äiti kysyi samalla kun kiipesi rappusia yläkertaan.
Aidan pudisti päätään.
"Siksi, että Joulupukki on niin kovin kiireinen näin joulun aikaan. Hän tarvitsee aina hieman apua, jotta voi tuoda jouluiloa kaikkialle maailmaan. Se joulupukki avusti oikeaa Joulupukkia tämän urakassa."
"Niinkö?" Aidan ihmetteli vetäessään yöpukua päälleen. Äiti nyökytti päätään ja heilautti Aidanin leikkisästi sänkyyn. Aidan kikatti.
"Jos kuuntelet yöllä tarkasti saatat kuulla porojen kellon kilinää", äiti sanoi ja suukotti poikaansa poskelle.
"Hyvää yötä, äiti", Aidan toivotti ja äiti lähti sammuttaen valot perässään. Aidan nukahti ajatellen Joulupukin lentävää rekeä.

Yhtäkkiä Aidan havahtui hereille. Hän oli kuullut jotain, oli aivan varmasti. Aidan katseli ympärilleen hämärässä ja kuulosteli. Kyllä, nyt se kuului uudestaan. Aivan kuin heikkoa kellon kilinää. Aidan kurkisti ikkunasta ja meinasi lyödä otsaansa lasiin hämmästyksestä. Se oli ensin vain pieni piste taivaanrannassa, jossa aurinko alkoi nousta värjäten taivasta vaaleammaksi. Vähitellen se lensi lähemmäs ja Aidan kuuli äänen selkeämmin. Se oli selvää porojen kellon helinää! Ääni voimistui ja piste kasvoi kunnes Aidan saattoi erottaa punaisen reen välkehtivän katoavien tähtien valossa.
Aidanin huulille levisi lämmin hymy eikä hän meinannut pysyä housuissaan. Reki suhahti ikkunan ohi ja jos se ikkuna vain olisi ollut auki, Aidan olisi voinut vaikka koskettaa rekeä. Aidan kuuli reen tömähtävän katolle ja sitä seurasi lumen narinaa ja sitten rapinaa savupiipusta. Aidan mietti hetken pitäisikö hänen jäädä sänkyyn ja esittää nukkuvaa vai voisiko hän mennä alas katsomaan. Lopulta Aidan kuitenkin tärisi innostuksesta niin pahasti, että hän päätti mennä alas. Hän ei ollut ikinä kunnolla nähnyt Joulupukkia, sillä hän oli käynyt vain öisin. Hän hiipi portaiden yläpäähän ja kurkisti kaiteen raosta. Hän ei nähnyt suoraan olohuoneeseen, mutta näki sieltä kajastavan valoa ja kuuli hiippailevia askeleita. Hän hiipi portaat alas hitaasti pitäen tiukasti silmällä valokeilaan piirtyvää varjoa, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Joulupukin. Aidan pääsi viimein olohuoneen ovelle ja jäi sen viereen hermostuneena. Hän pelkäsi, ettei Joulupukki haluaisikaan nähdä häntä. Hän kurkisti ovesta varovasti. Joulupukki seisoi häneen selin ja katseli heidän joulukuustaan napostellen Aidanin hänelle jättämiä keksejä. Pukin vieressä oli iso ruskea lahjasäkki.
"Odotinkin sinua, Aidan", Joulupukki puhui yhtäkkiä. Aidan säikähti. Mistä Joulupukki tiesi, että hän oli siellä?
Joulupukki kääntyi ja katsoi Aidania muhkean partansa takaa. Hän näytti tavattoman kiltiltä ja viisaalta.
"Tulehan peremmälle toki, poikaseni", Joulupukki sanoi. Aidan tassutteli huoneeseen arasti. Joulupukki hymyili, eikä näyttänyt ollenkaan siltä ettei olisi halunnut Aidania seuraansa.
"Sinä olet olemassa!" Aidan vinkaisi. Hänen ei oikeastaan ollut tarkoitus sanoa sitä, se oli vain lipsahtanut. Joulupukki nauroi.
"Mielestäni, kyllä olen!"
Aidan hymyili.
"Luca siis huijasi! Hän sanoi, että sinua ei ole", Aidan selitti.
"Ehkä ei olekaan", Joulupukki sanoi ja istahti vihreään nojatuoliin. Aidan hämmentyi. Hän kyllä näki, että Joulupukki istui siinä hänen edessään ilmielävänä, hän olisi voinut vaikka koskettaa Pukkia. Miksi hän väitti ettei olisi olemassa? Pukki näki ilmeisesti hämmästyksen Aidanin kasvoilta sillä hän kumartui lähemmäs.
"Olen olemassa niille, jotka uskovat", hän sanoi ja iski silmää.

16.12.2012

12.luukku

Joulumarkkinat olivat jokavuotinen perinne. Olivat olleet jo viisitoista vuotta, ja joka vuosi olin käynyt siellä aivan pienestä asti. Muistan elämäni ensimmäiset joulumarkkinat kun olin juuri täyttänyt viisi vuotta. Tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen. Joulumarkkinat olivat tänä vuonna aivan samanlaiset kuin silloin viisitoista vuotta sitten kun minä niitä ensimmäisen kerran ihastelin, kuitenkin muutamin uusin vivahtein. Joka puolella olevat pienet kojut muodostivat sokkeloita, johon pienet lapset usein varomattomina eksyivät. Jouluvalot eivät vielä olleet päällä, mutta syttyisivät heti kun alkaisi hämärtää. Läheisen kirkon portailla lauloi lapsikuoro enkelinkaavuissaan ja -siivissään joululauluja.
Nostalginen olo valtasi mieleni kun kiertelin kojuja ja tutkiskelin itse ommeltuja villasukkia ja huopanukkeja. Äiti oli ostanut meille lapsille aina joka vuosi villapaidan joululahjaksi Annastiinan kojusta. Hän oli kanta-asiakas ja sai joulualennusta. Ostin yhdestä kojusta piparkakun ja kävelin sitä mussuttaen Annastiinan kojulle.
Annastiina oli työn touhussa, sillä hän oli yksi joulumarkkinoiden tunnetuimmista villapaidan tekijöistä ja syystäkin. Villapaidat olivat upeita. Hän sai viimeisen asiakkaan palveltua ja kun tuli hetken tauko asiakkaiden virtaan, astuin lähemmäksi.
"Hei Annastiina!" toivotin.
Hän kääntyi hätkähtäen mutta ilahtuneena.
"No hei Liina, onpas kiva nähdä sinua!"
"Joko äiti on käynyt ostamassa meille villapaidat?"
Annastiina katsoi minua pilke silmäkulmassa. Hän oli ikääntynyt, vanha ja herttainen rouva, jonka mies oli kaatunut toisessa maailmansodassa. Annastiina oli todella virkeä ja hyväkuntoinen 83-vuotiaaksi.
"Tottakai hän on! Heti ensimmäisenä päivänä, jotta saa parhaimmat kappaleet. Ja ne hän kyllä sai, vaikka itse sanonkin!"
Nauroin ja Annastiina hymyili.
"No, minkälaisen minä saan?" kysyin.
Annastiina iski silmää ja napautti nenäänsä sormellaan.
"Sitä en sinulle kerro!" Hän sanoi ilkikurisesti ja kääntyi sitten termoskannunsa puoleen.
"Saisiko olla glögiä?" hän kysyi.
"Kyllä, kiitos!"
Hän kaatoi glögiä kahteen pahvimukiin ja laittoi sekaan hieman rusinoita ja manteleita. Saatuani mukin käteeni tajusin kuinka jäässä käteni olivatkaan. Glögi kuitenkin lämmitti mukavasti.
"No mitenkäs sinulla menee?" Annastiina rupatteli. "Kuulin äidiltäsi, että muutit omaan asuntoon!"
Kerroin hänelle uudesta asunnostani, yliopistosta, jossa olin aloittanut syksyllä ja uudesta paikkakunnasta, jossa olin jo oppinut kulkemaan ja viihtymään.
"Tuleehan sitä aina välillä koti-ikävä, mutta onneksi pääsen nyt jouluksi kotiin, kun alkoi lomakin eilen. Enkä tietenkään olisi voinut jättää markkinoita väliin!"
"Niin nopeasti aika kuluu, muistan kun kävit täällä ensimmäisen kerran äitisi kanssa kun olit juuri ja juuri saappaanvarren mittainen!"
Nauroin hersyvästi.
"Muistan kun olin kamalan ujo, enkä suostunut ottamaan vastaan tarjoamaasi joulutorttua!"
Annastiina hymyili.
"Niin sitä menee aika nopeasti."
Rupattelimme vielä hetken kunnes toivotin hyvät joulut ja sanoin lähteväni kotiin tervehtimään vanhempia ja pikkusisaruksia.
"Vie terveisiä!"
"Tottahan toki!"
Astelin autolleni ja ajelin rauhallisesti läpi lumisen talvimaiseman tuttua reittiä lapsuuden kotiini. Olin käynyt siellä viimeksi alkusyksystä.
Avasin oven omalla avaimellani.
"Kotona ollaan!" huikkasin iloisesti. Hetken oli hiljaista ja sitten rappusista alkoi kuulua juoksuaskelia.
"Liina! Liina!" kuului huuto monesta suusta kun koko lapsikatras ryntäsi minua kohti. Ensimmäisenä luokseni pääsi nuorin siskoni Eevi, joka oli kuusivuotias. Nostin hänet syliini ja kierähdin ympäri muutaman kerran Eevin kikattaessa.
Sitten luonani oli myös kahdeksanvuotias Eeli ja 10-vuotias Elias. 13-vuotias Larius piti hyvin perää. Viimeisenä tuli omasta huoneestaan kaksoissiskoni Laura.
Halasin kaikkia vuoronperään. Myös äiti ja isä tulivat tervehtimään. Äiti antoi suukon poskelleni ja vei minut keittiöön syömään kanakeittoa. Sisarukseni pyörivät ympärilläni ja esittelivät joululahjalistojaan ja uusia koulujuttujaan. Jaoin huomiota tasaisesti jokaiselle ja nauroimme paljon. Oli hyvä olla taas kotona.

~*~*~*~

P.S Kuvan muffinit ovat kaverini leipomia.

15.12.2012

11.luukku


Muovinen joulukuusi kimalteli heikosti yksin nurkassa. Se oli ainoa jouluun viittaava esine pienessä kaksiossani ja se näytti säälittävältä yrittäessään loistaa valollaan. Tähti sen latvassa oli kärsinyt ja sen sakarat sojottivat joka suuntaan. En kuitenkaan olisi edes tarvinnut muita joulukoristeita, sillä tuonkin etäisesti joulukuusta muistuttavan risun olin raahannut nurkkapöydälle äidin iloksi,kun hän oli ollut toissapäivänä käymässä täällä. Enkä ollut jaksanut siivota sitä enää pois, olkoon siinä. Kyllä minä joulusta vielä lapsena tykkäsin. Intoni jouluun lopahti oikeastaan vasta teini-iässä. Tarkkaa syytä ei ole, alkoi vain ärsyttää joulun kaupallistaminen ja se kaikki hössötys. Ja nyt kun asuin aivan yksin, äiti ja isä lähtivät jouluksi Kanariansaarille ja vanhemmat sisarukseni viettivät joulunsa perheidensä parissa, sain viettää jouluni aivan kuten tahdoin. Niinpä olin kaivanut tänä aamuna CD-soittimeni ja kuunnellut koko päivän Michael Jacksonia. Minua ei kiinnostanut kuunnella joululauluja uudelleen syntyvästä Jeesus-lapsesta tai joulumaasta. Minulle riitti Popin Kuningas Michael Jackson ja pullo olutta. Että hyvää joulua vaan maailma!

14.12.2012

10. luukku



Oli suomalaisten tonttujen virallinen pikkujoulupäivä. Kaikki metsä-, sauna-, ja vuoritontut saivat pitää vapaapäivän ja viettää railakasta pikkujoulujuhlaa, ennen kuin heidän taas pitäisi palata metsän, saunan tai vuoren hengeksi. Juhlat alkoivat jo ennen puolta päivää. Heillä oli tapana pitää limbokisoja, tietovisoja, pussihyppyä, oluen juonnin tontunmestaruuskisoja ja vaikka mitä muuta. Siellä oli tarjolla monenlaista herkkua aina jäkälästä ja puun naavasta olueen ja marjoihin. Monille seuraava päivä oli täyttä tuskaa kun he krapulassaan yrittivät auttaa metsän eläimiä tai antaa hyvät löylyt saunassa tai pitää huolta vuorieläimistä. Mutta se ei ollut mitään sen rinnalla, että he saivat pitää hauskaa sen yhden kokonaisen päivän vuodessa. Tänä vuonna ne järjesti saunatonttu Kille, jonka isäntäväki oli lähtenyt juuri sopivasti sukuloimaan siksi päiväksi. Väkeä saapui paikalle kymmenittäin ja lopulta, tasan kello kaksitoista päivällä, olivat juhlat valmiina alkamaan.
Kille kapusi itse rakentamalleen huteralle lavalle ja horjahti hieman naulojen ollessa huonosti kiinnitetyt, mutta sai itsensä pidettyä tasapainossa.
”Noniin rakkaat kanssatontut! On tullut aika juhlia taas perinteisesti vuoden kohokohtaa: pikkujoulua! Herkkuja on tuotu tänne kasoittain ja sitä on niin paljon, että kaikki täytyy syödä!” Hän kajautti mikrofoniin ja kaikki keskittivät katseensa häneen.
”Lisäksi”, hän jatkoi, ”kohta aletaan tontunmestaruuskisat, joka tänä vuonna on pussihyppy! Halukkailla on aikaa ilmoittautua puoli tuntia!”
Kille kapusi alas lavalta ennen kuin se romahtaisi ja vei ilmoittautumislapun naulalla seinään ja kynän sen viereen, jotta halukkaat voisivat kirjoittaa nimensä. Halukkaita oli niin paljon, että Kille joutui ryntäämään tonttulakki vipattaen pois vyöryvän tonttulauman alta.
Puoli tuntia myöhemmin lista oli täynnä kuin Turusen pyssy. Kille katsoi sitä melkein hengästyneenä. Onneksi pusseja oli tarpeeksi.
Hän kapusi taas hieman epäillen lavalle.
”No niin, aika on nyt loppunut ja meillä on ilmoittautuneita runsaat 25! Se on 20 enemmän kuin viime vuonna!” hän sanoi iloisesti ja yleisö nauroi. Pyydän osanottajia siirtymään ulkopuolelle keltaisten sulkunauhojen sisäpuolelle ja yleisöä sitä vastoin ulkopuolelle!”
Ihmiset alkoivat valua kukin omalle paikalleen ja Killekin kipitti tuomarin pallillensa kilpailukentän laitaan.
Tontut tuuppivat toisiaan, mutta osasivat sentään olla nätisti ja viimein kaikki osallistujat olivat maaliviivalla pusseissaan.
”Ja palkintohan on se tavanomainen; ilmaiseksi koko illan oluet!” Kille sanoi myhäillen ja nosti ruutulippunsa. ”Onnea kaikille! Paikoillanne, valmiit…. HEP!”
Alkoi kuulua kovia hurraahuutoja milloin puolisolle, pojalle tai veljelle (sillä kaikki osallistujat olivat poikia) kun osallistujat lähtivät hurjasti karjuen hyppimään kohti maaliviivaa.
”Ja tällä hetkellä näyttää, että johdossa on Huikku!” Kille kailotti mikrofoniin. ”Ei kun nyt johdon otti Tuikku!”
Sitten alkoi vilunkipeli. Kaikki tuuppivat toisiaan, mutta viimein, miltei kokonaan mustelmitta, ensimmäisenä maalin tavoitti pussihyppykonkari Ville, Killen veli.
Kille ryntäsi onnittelemaan veljeään.
”Sitten mennään juomaan päämme täyteen kuin kanat!” hän iloitsi, kiersi kätensä Villen olkapäille ja tuuletti.

13.12.2012

9.luukku


Akseli oli märkä ja kylmissään. Vesi imeytyi haalarinkin läpi alushousuihin ja tumppujen alle, mutta Akseli edelleen jatkoi lumiukon pyörittämistä. Se olisi ihan kohta valmis ja hän halusi saada työnsä loppuun ennen kuin tulisi pimeää. Keskimmäinen pallo valmistui ja Akseli kävi viimeisen kimppuun. Siinä ei onneksi mennyt kauaa, vaikka hän olikin miltei käyttänyt jo kaiken lumen heidän etupihaltaan. Viimeisillä voimillaan hän kankesi pallon syliinsä ja asetti sen kahden edellisen pallon päälle. Sitten oli enää jäljellä kädet, silmät, nenä, suu ja lyhty! Akseli juoksi sisälle.
”Äiti, onko meillä porkkanoita ja lyhtyä?” Akseli huusi ovelta. Äiti tuli keittiöstä kuivaten käsiään tiskirättiin.
”Mihin tarvitset niitä?”
”Lumiukolle tietysti! Toivon, että se heräisi yöllä eloon kuten Lumiukossa!” Akseli selitti kädet innosta viuhuen. Äiti nauroi.
”Sitä saat kyllä hetken odotella!”
Hän kipaisi keittiöön ja tuli takaisin porkkanan, kurpitsan ja kynttilän kanssa.
”Äiti, tuo on liian iso nenäksi”, Akseli sanoi ja osoitti kurpitsaa hämmentyneenä.
”Se on lyhty Halloweenilta. Saat käyttää sen, sillä en viitsi antaa oikeita lasilyhtyjä, etteivät ne mene rikki. Laita kynttilä sinne sisään.”
Akseli hihkaisi innosta ja ryntäsi ulos. Tästä tulisi naapuruston paras lumiukko!
Hän tökkäsi nenän paikoilleen ja keräsi kiviä joista teki silmät ja suun. Heidän talonsa takaa metsästä hän haki muutaman haarautuvan oksan, jotka sopivat täydellisesti käsiksi. Lisäksi hän löysi hieman naavaa, jota hän teki parran lumiukolle. Sellaista ei ollut kellään. Sitten hän sytytti kynttilän, laittoi sen kurpitsan sisään ja asetti kurpitsan lumiukon viereen. Akseli katseli työnsä tuloksia. Lumiukko oli hieno, mutta jotain tuntui puuttuvan. Akseli tarkasteli ja kallisteli päätään ja käytti jopa Nalle Puhin ”mieti, mieti, mieti” – menetelmää, kunnes keksi. Siltähän puuttui kaulahuivi ja pipo! Akseli ryntäsi sisälle uudestaan ja kaivoi kaapista käyttämättömän kaulahuivin ja piponsa. Hän oli saanut ne joskus synttärilahjaksi vanhalta tädiltään ja käyttämättömiksi ne olivat jääneet niiden värin takia. Pojat eivät käytä vaaleanpunaista. Ei täti oikein ymmärrä, hän on niin vanha.
Akseli asetteli kaulahuivin ja pipon lumiukolle ja astui juuri taaksepäin tarkastelemaan saavutustaan kun äiti tuli ulos kameran kanssa.
”Poseeraapa lumiukkosi vieressä, niin otetaan mummille kuva!” äiti iloitsi.
”Sen nimi on Justus!” Akseli sanoi ja kiersi kätensä Justuksen ympärille. Hän vilkutti kameralle ja äiti otti kuvan. Hetken he vielä katselivat uutta kaveriaan.
”Joko mentäisiin sisälle, minulla on kanakeitto valmiina”, äiti kysyi kun alkoi hieman täristä kylmässä ulkoilmassa.
”Joo, minulla onkin kauhea nälkä!” Akseli huudahti ja juoksi edeltä sisälle.

11.12.2012

8. luukku

Noniin, ja tässä kahdeksas luukku! :) Vieläkään en ehtinyt kiriä umpeen :( Mutta hiljaa hyvä tulee! Hitaasti mutta varmasti! Ja niin edelleen :D Enjoy!



Auringonpaiste hiveli kalpeaa ihoani miltei ekstaasinomaisesti. En olisi voinut kuvitella parempaa joulua kuin minkä nyt sain viettää Teneriffalla. En ole ikinä ollut jouluihmisiä ja vihasin kylmää ja pimeyttä. Niinpä kun äiti ja isä viimein suostuivat lähtemään etelään jouluksi tuntui kuin ikiaikainen unelmani olisi toteutunut. Vaikka sitä se kyllä olikin, sillä en ollut edes pienenä tykännyt rakentaa lumiukkoja tai peuhata lumessa muiden lasten tavoin. Ainoa hyvä asia joulussa oli silloin ollut lahjojen saaminen, mutta sekään ei enää tehnyt joulusta niin hohdokasta, koska lahjojen saaminen ei ollut niin tärkeää. Nauroin makeasti kavereilleni, jotka jäivät Suomeen lumipyryn keskelle. Vielä ei ollut yhtään sadepäivää.
Tänään oli siis jouluaatto ja minä sain upottaa varpaani pehmeään rantahiekkaan läheisellä uimarannalla ja siemailla appelsiinidrinkkiä, joka oli ainoa kylmä asia tämän maapallonosan auringon alla.
”Tuletko uimaan Sara?” isä huikkasi vierestäni ja nousi ylös.
Raotin vähän silmiäni ja katsoin isään oletko-tullut-hulluksi-ilmeellä. En aikonut tehdä tällä lomalla mitään muuta kuin maata ja ruskettua kuin papu. Isä tajusi jo pelkästä katseesta ettei minua saisi lähellekään kylmää vettä, joten meni äidin kanssa kahdestaan.
Jatkoin lojumista ja drinkin siemailua tyytyväisenä. Ehdin juuri ajatella kavereitani, jotka varmasti kaivelivat villasukkiaan esille samalla kun itse pärjäsin pelkissä bikineissä päivästä toiseen, kun jokin peitti aurinkoni.
”Hei!” huusin närkästyneesti. ”Peität aurinkoni!”
Vieressäni seisoi suunnilleen viisivuotias poika, joka katsoi minuun hieman pelästyneesti.
”Ajattelin vain kysyä, että voisitko hieman siirtää aurinkotuoliasi, sillä laitoit sen minun hiekkalinnan päälle”, poika sanoi arasti ja osoitti pieniä simpukoita ja keppejä, jotka pilkistivät tuolini alta. Muistin kuinka olin tosiaan vain asettanut aurinkotuolini jonnekin katsomatta sen tarkemmin. Siinä oli saattanut olla hiekkalinna.
”No tee uusi”, sanoin pojalle tylysti ja laitoin aurinkolasit taas nenälleni.
”Mutta minun simpukat on siellä”, poika yritti vielä.
”Kerää uudet!” tiuskaisin jo ärtyneemmin. Kuulin kuinka poika oli hetken hiljaa ja lähti sitten pois.
Huokaisin helpotuksesta ja väänsin iPodini taas soittamaan lempibiisejäni. En ehtinyt kuitenkaan kauaa nauttia autuaasta hetkestäni, sillä varjo lankesi taas ylleni.
”No mitä nyt taas?” huokaisin ja avasin silmäni odottaen näkeväni edelleen saman pikkupojan, mutta silmäni tapasivatkin vain lihavan miehen karvaisen vastan. Nostin katseeni ylemmäs ja näin auringossa palaneen punaisen nenän yläpuolella kaksi siristettyä silmää.
”Etkö suostu antamaan pojalleni takaisin hänen simpukoitaan?” hän murahti ja näin pienen pojan piiloutuvan isänsä selän taakse.
”Hän rikkoi hiekkalinnani!” poika nyyhkytti.
Huokaisin turhautuneesti pääni sisällä, sillä en uskaltanut näyttää sitä fyysisesti. Mies olisi varmasti muiluttanut minut.
”Eikö poikasi voi kerätä uusia?” kysyin ja yritin hillitä kasvavan vihani. Olisin vain halunnut nauttia auringonpaisteesta.
Mies oli sanomaisillaan jotain kun vanhempani palasivat paikalle.
”Mitäs täällä on meneillään?” isäni kysyi. En ehtinyt vastat mitään, sillä mies ehti ensin.
”Tyttäresi rikkoi poikani hiekkalinnan, jota hän oli uurastanut koko aamupäivän”, mies sanoi ja silitti poikansa suklaanruskeaa kuontaloa.
Isäni katsoi minuun kuin kysyen oliko se totta ja tyydyin vain pyöräyttämään silmiäni.
”Olen todella pahoillani”, isä sanoi. ”Tyttäreni siirtää tuoliaan ja auttaa poikaasi rakentamaan sen uudestaan.”
Katseeni singahti siinä samassa isään, joka oli vakava kuin viilipytty ja äitiin, joka nyökytteli hyväksyvästi vieressä.
”Mitä? Ei! Sehän on lapsellista!” tuhahdin. Minä en alentuisi viisivuotiaan tasolle, olin jättänyt leikit ja ämpärit taakseni jo neljännellä.
”Pitäähän sinun korvata aiheuttamasi harmi”, isä sanoi äänellä, josta päättelin, että olisi parempi totella, tai hän peruisi viikkorahani seuraavaksi puoleksi vuosisadaksi.
Tuhahdellen ja murahdellen siirsin tuoliani hieman sivumpaan samalla kun pojan isä lähti takaisin vaimonsa luokse viltille. Poika itse hihkaisi ja alkoi kerätä aurinkotuolin alta paljastuneita simpukoita oranssiin ämpäriinsä.
”Kerää sinä nuo tikut ja hae muutama valkoinen kivi, niin minä alan tehdä torneja!” poika ohjeisti ja lampsin hakemaan tarvikkeita. Minua ei olisi yhtään huvittanut alkaa rakentelemaan hiekkalinnoja jonkun nulikan kanssa. Siinä vain sotkeutui hiekkaan ja hyvää aikaa nauttia lämmöstä, auringosta, musiikista ja drinkeistä valui hukkaan.
Menin aivan vedenrajaan asti poimimaan kiviä, sillä siellä ne olivat sileimpiä. Ensin en meinannut löytää yhtäkään, mutta sitten huomasin aivan käteni ulottuvilla yhden. Otin sen käteen ja hivelin sen sileää pintaa. Se oli aivan puhtaan valkoinen. Kuin lumi. Se oli kaunis ja toi mieleeni lapsuuteni kesät aurinkorannoilla. Olin ollut aivan samanlainen kuin äsken tapaamani pikkupoika. Aloin keräillä kiviä nopeaan tahtiin ja silittelin jokaista kiveä vasten poskeani. Se tuntui niin hyvältä. Katsoin merta. Se oli aivan turkoosin sininen.  Nyt vasta tajusin kuinka kaunis meri oikeastaan on ja astuin lähemmäksi vedenrajaa. Kun aalto tuli, se pyyhkäisi hitusen varpaideni kärkiä ja tunsin pistelyä mahassani. Se toi mieleeni lisää mukavia lapsuusmuistoja ja yritin miettiä milloin olin viimeksi käynyt uimassa, jos koulu-uintia ei laskettu. En muistanut, siitä oli aivan liian kauan. Niinpä laskin kivet hiekalle turvaan ja ryntäsin aaltoihin.
Kun sukelsin vapauden ja autuuden tunne valtasi kehoni joka solun ja sopukan. Se tuntui hienolta.  Tajusin kuinka pinnallinen ja ärsyttävä olin ollut kaikki nämä vuodet. Tulin pintaan ja nauroin katketakseni. Rannalla ihmiset katsoivat minua kummissaan, mutta en välittänyt.  Olin löytänyt sisäisen lapseni taas ja olin onnellinen siitä.

Tunnustus

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi
 
Lisään tähän väliin, ennen tota 8.luukkua tunnustuksen, jonka sain Mursweinilta vaikken oikeestaan tiiä miks tän nimi on just tunnustus (oisko sen takia, et tunnustan ittestäni asioita?) Mut no joo, joka tapauksessa, tässä erittäin, hyvin, todella salaista (tai sitten ei) faktaa musta itsestäni!
 
1. Mä tykkään nuudelista
 

2. Sen sijaan vihaan pinaattikeittoa


3. Haluaisin kissan



4. Mun lempi Disney-leffa on Leijonakuningas 1&2



5. Rakastan nauramista ja läpän heittämistä



6. Lumilautailen ja rakastan sitä♥



7. Rakastan lukea (hyviä) kirjoja!



8. Oon huono esittelemään itseäni...



Jaan tunnuksen seuraaville henkilöille:

Exchange and boarding
Harmaan elämää
Me & my lil' princess♥
Muistojen mökki
On repeat
Sateenkaaritaika
The child with her own child
Tyttö täynnä rakkautta ja kaipuuta

Kiitos ja kumarrus! :)

10.12.2012

7. luukku

Anteeks kaikille, tää luukkujen kirjottaminen on mennyt nyt vähän PIPARIKSI, sillä on ollut paljon muuta menoa, enkä oo koneelle kunnolla päässyt. Mutta ei oteta elämää niin vakavasti, kyllä kaikki varmasti tulee. Tässä seitsemäs!


Iloiset riemunkiljahdukset kaikuivat Mannilan pulkkamäessä kauniina helmikuisena lauantaina. Paikalla oli puolisataa lasta pulkkien ja liukureidensa kanssa. Lumi oli mitä mainiointa puuterilunta ja näin ollen täydellistä laskea. Kaikki lapset rakastivat ohjata pulkkansa suureen lumihankeen niin, että törmätessä ilmoille lähti suuri lumipölly. Jo puolen tunnin päästä kaikkien nenät olivat punaiset kuin Petteri punakuonolla ja takit täynnä lunta. Silti he jatkoivat laskemista aina siihen asti kunnes eivät kohmeisilla käsillään pystyneet enää tarttumaan pulkan naruun ja tarpoivat iltahämärissä ja kylmettyneinä kotiin, jossa äiti odotti vaahtokarkkikaakaon ja lääkäristä haetun vilustumisrohdon kanssa.
Eräänä päivänä lapset järjestivät Mannilan mäellä laskukilpailun. Jere, Koskisen kaksoset Kalle ja Eveliina, Maija, Toni, sekä Henri olivat kaikki pulkkiensa kanssa lähtöviivalla odottamassa kilpailun tuomarin lähtölaskentaa. Kukaan muu ei ollut uskaltanut ottaa osaa, sillä mukana oli kulmakunnan kauhu ja tällä hetkellä ykkössijaa halussaan pitävä Henri, joka oli vanhin kaikista pojista ja voittanut joka vuosi. Jerellä oli allaan upouusi kiiltävänsininen pulkka, jota kelpasi esitellä naapurustolle. Ja hän aikoi voittaa tämän kisan, hän ei antaisi Henrin pelotella. Hän oli laittanut aamulla jopa onnenpiponsa; musta jossa oli keskellä otsaa salama. Se merkitsi Jerelle voimaa voittaa kaikki mitä vain halusi.
Naapurin Jenna, jonka Jere oli tuntenut koko pienen ikänsä ja johon hän oli jopa ehkä vähän ihastunut, toimi tuomarina ja lähtölaskijana. Punaiset posket helottaen ja ruskeat hiukset tuulen mukana pyörien Jenna nosti kätensä pään päälle ja huusi:
”Yksi, kaksi, kolme, NYT!”
Jere potkaisi vauhtia ja lähti vaaroja ja kovaa tuulta uhmaten laskemaan alas mäkeä. Maija oli yllättävän kova vastus, mikä ei sinällään ollut yllätys, sillä tyttö oli todella sisukas ja pippurinen. Hän voitti jopa pojat kilpajuoksussa ja hermostui jos ei saanut tahtoaan läpi. Eveliina jäi heti hännille, samoin Kalle. Mutta he eivät olleetkaan urheilullista tyyppiä. He saivat joka päivä aamupalaksi pannukakkuja. Jere oli katkera, sillä hänkin olisi halunnut saada aamuisin pannukakkuja, mutta äiti ei suostunut tekemään, koska hänen mielestään ne olivat epäterveellisiä. Jere oli erimieltä.
Hän painautui alemmas pulkassaan ja vauhti kiihtyi hieman niin, että hän pääsi ohittamaan toisena olevan Tonin niin, että pääsi aivan Henrin vanaveteen. Hän painautui vieläkin hieman alemmas ja keskitti kaiken voimansa ja tahtonsa siihen, että ohittaisi Henrin.
Henrin vauhti kiihtyi aina sitä mukaa kun Jerenkin ja pian kaikki muut olivatkin jo jääneet jälkeen ja luovuttaneet. Jere ei kuullut, mutta oli varma, että ylhäältä mäen päältä muut lapset huusivat kannustuksiaan joko Henrille tai hänelle. Luultavasti suurin osa kannusti häntä, sillä kaikki halusivat nähdä Mäenlaskijamestari Henrin saavan nokkiinsa.
Nyt Jere oli vain muutaman sentin päässä Henrin mustasta pulkasta. Hän saattoi kuulla muiden kirkuvan kannustushuutoja mikä toi hänelle voimaa ja hän keräsi kaiken voimansa ja päättäväisyytensä kokoon ja kiihdytti vielä hitusen.
Ja se riitti! Hän oli Henrin pulkan kanssa tasoissa. Henri valitettavasti huomasi tämän, eikä ollenkaan pitänyt näkemästään. Hän kurotti kohti Jeren pulkkaa, aikeinaan ilmeisesti sabotoida Jeren laskua, mutta lumen alta pilkistikin kivi, johon Henrin käsi kolahti kovan pamahduksen saattelemana. Henrin pulkka ajautui kurssista ja kaatui, jolloin Jere pääsi johtoon ja laski maaliviivan yli. Hän oli voittanut!
Lapset kirkuivat ylhäällä, sekä riemusta että säikähdyksestä, sillä Henri vaikersi ja kieriskeli maassa kättään pidellen.
Jere lähti juoksemaan Henriä kohti samaan aikaan kuin muut ylhäältä, mutta Jere ehti paikalle ensin.
”Sattuiko sinuun?” hän kysyi hengästyneenä.
”Ei kuulu sinulle, ipana!” Henri sihisi yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Jere yritti katsoa, mutta Henri kiskaisi käden pois hänen ulottuviltaan. Sitten muutkin lapset ehtivät onnettomuuspaikalle ja Henri antoi Jennan katsoa kättään.
”Ei se murtunut ole”, Jenna tiesi sanoa, sillä hänen isänsä oli lääkäri. ”Mutta iso mustelma siihen tulee!”
Jere huokaisi helpottuneena. Hän voisi hyvällä omalla tunnolla juhlia voittoaan. Myös muut pojat selvästi ajattelivat niin, sillä hänen paras kaverinsa Tuukka kiljaisi:
”Iso hurraa-huuto Jerelle!”
Ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, jopa Jenna, unohtaen Henrin kavereineen sivummalle.
Jere tuuletti ja karjui voitonriemuisena, edes paidan sisällä sulava lumi ei laannuttanut hänen intoaan. Mutta kyllä nyt kelpasi mennä kotiin lämpimälle kaakaolle! Kaikki olivat samaa mieltä ja porukka alkoi valua koteihinsa. Kohta olivat jäljellä enää Jere ja Jenna, joka hieman kauempana puhdisti Jeren pulkkaa lumesta.
”Kilpailit hienosti, vaikka Henri yrittikin kepulikonsteja!” Jenna kehui ja Jere tunsi poskiensa punastuvan, millä ei ollut mitään tekemistä pakkasen kanssa.
Jere oli hädin tuskin saanut änkytettyä kiitoksensa kun Jenna suikkasi pienen suukon hänen poskelleen.
”Heippa, nähdään huomenna koulussa!” Jenna toivotti ja lähti kotiinsa. Jere kosketti poskeaan.
Jep, kyllä nyt kelpasi mennä kotiin!

8.12.2012

6.luukku


Noniin, tässä teille 6.luukku! Nää on nyt vähän jäljessä ku on koko viikonloppu menoo, mut lisäilen näitä kännykällä aina sitä mukaa kun saan valmiiks! Oli muuten helvetin vaikeeta saada toi kuva kännykän kautta, oli työn ja tuskan takana mutta onnistui lopulta, onneks! Ois hermo palanut jo kohta  :D




Aamu oli kuulas ja selkeä. Pakkanen oli mukavan kirpeä ja ilma raikas, aurinkokin paistoi joten ilma oli täydellinen lyhyelle aamukävelylle. Karoliina liukasteli pitkin jalkakäytävää. Sitä ei ollut vielä hiekoitettu sillä lumi ja pakkanen oli tullut yllättäen yön aikana. Karoliina rakasti olla ikkunaostoksilla. Joulun alla jokaisen kaupan näyteikkunassa oli kimaltavia ja lumoavia pikku kyliä, eläimiä ja joulukoristeita. Ohi kiisi punainen avoauto bassot jumputtaen. Kuka hullu muka ajaa tällaisella pakkasella avoautolla, Karoliina kummasteli ja veti pipoa syvemmälle päähänsä. Autoa ajoi suunnilleen Karoliinan ikäinen vaaleahiuksinen poika. Hän ajoi kovaa vauhtia supermarketin pihalle ja liirasi. Poika tuijotti silmä kovana Karoliinan reaktiota. Karoliina tuijotti takaisin ja heilautti pitkiä tummia hiuksiaan. Hän lähti astelemaan kohti poikaa ja tämän autoa vaikkei tiennyt miksi. Joskus vain asiat rullasivat omalla painollaan. Hän saapui pojan viereen ja he katsoivat hetken toisiaan sanomatta sanaakaan. Pojalla oli kirkkaan vihreät ja lempeät silmät.
"Minkälainen ylempi voima saa sinut lähtemään pakkasella ajamaan avoautolla?" Karoliina sitten kusyi.
Poika kohotti kulmiaan ja naurahti niin, että hänelle suntyi pienet hymykuopat.
"Sain tämän synttärilahjaksi enolta, joten oli pakko lähteä heti kokeilemaan", poika sanoi ja katsoi arvioivasti Karoliinaa. 
"Haluatko lähteä testaamaan?" Hän sitten kysyi.
Karoliina hymyili, mutta huiskautti kuitenkin kättään. 
"Minun pitäisi oikeastaan mennä kotiin, lupasin auttaa äitiä joulusiivouksessa." 
"Sääli", poika sanoi. Karoliina kohautti olkiaan 
"Hei sitten", hän sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Karoliina ehti kävellä vain muutaman askeleen kun poika huikkasi hänen peräänsä.
"Nimeni on Matias!"
Karoliina kääntyi ja hymyili.
"Karoliina", hän huikkasi takaisin.
"Saisinko joskus tarjota sinulle kahvit?"
Karoliina kallisti päätään ja katseli poikaa.
"Katsellaan", hän sanoi ja iski silmää.



6.12.2012

5.luukku

Tässä teille nyt viides luukku! :) En ehtinyt tämän päivän luukkua teille väsäämään, enkä välttämättä ehdi kunnolla viikonloppunakaan, mutta toivon, että löydän jossain vaiheessa aikaa päivittää, edes kännykällä :)



Ulkona paukkui pakkanen mutta minä onneksi olin onnellisesti sisätiloissa takkatulen äärellä kaakaomuki kädessäni. Lämpö hiveli sormiani samalla kun luin kirjaa vilttiin kääriytyneenä sohvalla. Ulkona satoi hellästi lunta ja ikkunaan tarttui lumihiutaleita kauniiksi kuurankukiksi. Vaikka en yhtään pitänyt kylmästä tai pakkasesta, talvi oli yksi lempivuodenajoistani. Luonto oli niin kaunis, kun kaikki oli puhtaan valkoista ja puissa oli tykkylunta. Ja täällä pohjoisessa, missä minä asuin, oli tavattoman kauniita revontulia. Se tunne mikä valtaa mielen on jotain aivan uskomatonta, kun seisoo poskia nipistelevässä pakkasessa vuoren huipulla ja katselee luonnonvoimien kauneutta. Siinä tuntee itsensä kovin pieneksi.
Kynttilän liekki lepatti hieman kun viisivuotias pikkusiskoni, Aada, pyyhälsi pöydän ohitse ja istahti vierelleni.
”Iina, voisitko lukea minulle iltasadun?”  
Laskin kirjan pöydälle ja silitin Aadan pellavanvaaleita hiuksia.
”Tottahan toki”, sanoin ja kannoin Aadan reppuselässä sänkyynsä.
Minulla oli tapana lukea hänelle joka ilta jokin klassikkosatu ja tänään oli vuorossa pieni merenneito. Aadan silmät eivät meinanneet pysyä auki lukiessani, mutta hän ei kuitenkaan nukahtanut ennen kuin olin lukenut viimeisenkin lauseen. Hiljainen tuhina täytti huoneen kun suljin kirjan. Katselin hetken Aadan viattoman lapsen kasvoja ja värähteleviä silmäluomia ja hymyilin. Annoin pienen suukon pikkusiskoni otsalle ja hiivin hiljaa huoneesta.

4.12.2012

4.luukku

Tässä tämän päivän luukku. Anteeksi, että tulee näin myöhään! Ilmoitan nyt etukäteen, että huomenna ei tule luukkua, vaan se tulee vasta ylihuomenna, sillä en huomenna pääse koneelle kunnolla :) Tämän päivän on siis hieman pidempi!


www.weheartit.com

Joulupukki kierähti jälleen toiselle kyljelleen edellisen kyljen puuduttua. Tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa sillä Joulupukki ei saanut unta. Hän huokaisi raskaasti ja kuunteli Joulumuorin uneliaan raskasta hengitystä vieressään. Vanhanaikaisen herätyskellon minuuttiviisari nytkähti yhden pykälän eteenpäin. Pukki kierähti selälleen ja puuskahti niin turhautuneesti, että oli hyvä kun muori ei herännyt. Yöpuku hiosti pukkia, joten hän potki peiton pois. Sitten tuli kylmä ja pukki veti peiton taas päälleen. Miksi hän ei voinut saada unen päästä kiinni? Huomenna oli kiireinen päivä lahjojen parissa, sillä jouluun ei ollut enää kuin 20 päivää!
Pukki sulki hetkeksi silmänsä ja yritti rentouttaa itsensä päästä varpaisiin. Tunne itsesi raskaaksi kuin kivi, hän hoki itselleen. Silloin kuului pienen pieni poksahdus, eikä pukki meinannut edes kunnolla kuulla sitä. Hän räväytti silmänsä auki ja nousi istumaan. Hän näki sängynpäädyn yllä leijuvan pienen keijunomaisen hahmon. Hahmolla oli sininen puku ja myssy, jossa oli pieni tiuku joka kilahteli hellästi kun olento kallisteli päätään puolelta toiselle tarkkaillessaan pukkia. Myssyssä olevat tähdet näyttivät hieman hohtavan pimeässä makuuhuoneessa.
Hetken he tuijottivat toisiaan.
”Kukas hiiskatti sinä olet?” Joulupukki lopulta pärskäytti suustaan.
Olento virnisti laskeutuen istumaan sängynpäädyn nupille ja alkoi heilutella sinisiin tossuihin verhottuja jalkojaan.
”Minä olen Nukkumatti”, tämä ilmoitti yksinkertaisesti.
Joulupukki ei saanut sanaa suustaan. Vai että Nukkumatti?
”Jahas”, Joulupukki mumisi, ”ja mitäs sinä, tuota, teet?”
Nukkumatti tarkasteli häntä hetken pää kallellaan virnistyksen koristaessa yhä pikkuruisia huulia.
”No, niin kuin nimeni sanoo, nukutan ihmisiä. Yksinkertaista”, Nukkumatti kihersi ja heitti pienen voltin ilmassa. Joulupukkia alkoi jo hieman ärsyttää. Miksi Nukkumatti ei sitten voinut nukuttaa häntä, jos kerran sen osasi vaan hän edelleenkin oli yhä vain hereillä!
Nukkumatti istui jälleen rauhallisesti nupilla ja katseli häntä rauhallinen hymy huulillaan.
”No miksi sitten tulit tänne?” Joulupukki kysyi ja yritti hillitä ärtymystään. Äkkiä Nukkumatti syöksähti ylös sängynnupilta ja myssyn tiuku kilahti niin lujasti, että Joulupukki ihan säikähti.
”No niin, nyt päästään villakoiran ytimeen!” se hihkui ja kiersi pientä kehää Joulupukin pään ympärillä. Hulluko tämä niin sanottu nukkumatti oli?
”Olen tullut näyttämään sinulle unen salaisuudet!” se ilmoitti ja näpäytti Joulupukin punaista nenää tähtitaikasauvalla.
”Mitä?” Joulupukki murahti ja huiskaisi Nukkumattia, mutta tämä ehti väistää. ”Minä osaan kyllä nukkua.”
Nukkumatti kihersi taas vaimeasti käsiinsä.
”Ala tulla!” se hihitti ja huiskaisi taikasauvallaan. Huone alkoi sumentua ja sitten pyöriä. Se pyöri ensin ihan hiljaa, mutta vähitellen vauhti koveni ja kaikki muuttui pelkiksi viiruiksi kunnes koko huone hävisi ja kaikki oli hetken haalean indigonsinistä. Kun maailma alkoi taas hahmottua hänen ympärillään, Joulupukki ei ollut enää sängyssään vaan seisoi ikään kuin pilven päällä. Se ei oikeastaan tuntunut miltään ja kun Joulupukki kosketti sitä, se solahti hänen käsiensä lomitse. Hän ei kuitenkaan pudonnut pilven läpi vaan hänen ympärilleen alkoi muodostua sinisensävyisiä puita ja pensaita. Koko maisema oli sininen, ikään kuin olisi yö, joka alkaa pikkuhiljaa vaihtua aamunsarastukseksi. Jostain kuului hiljaista kehtolaulua. Joulupukki ei pystynyt paikantamaan äänen lähdettä, se tuntui olevan kaikkialla. Ehkä se kuului hänen sydämestään. Hänellä oli levollinen olo ja tuntui kun hän voisi nukahtaa. Kuului pieni poksahdus ja Nukkumatti leijui jälleen hänen edessään.
”Tämä tässä”, hän esitelmöi ja levitti käsiään, ”on unien maa!”
Joulupukki terästi kuuloaan, hän oli varmasti kuullut väärin.
”Unien maa?” hän kysyi hölmistyneenä ja Nukkumatti nyökäytti ponnekkaasti.
”Näetkö tuolla?” se kysyi ja osoitti Joulupukin taakse. Joulupukki kääntyi ja hän näki kuin näkikin sen. Muutaman jalan päässä heistä oli sininen takorautaportti, jonka luota lähti monta eri polkua, joista jokainen haarautui taas ja taas uusiin pieniin polkuihin niin, että niistä kaikista lopulta muodostui suuri polkujen verkosto.
”Nuo kaikki vievät ihmisten uniin”, Nukkumatti selitti ja istahti Joulupukin olalle. Joulupukki antoi sen istua siinä.
”Kuljen niitä joka ilta ja sirottelen matkan varrella unihiekkaa, jotta ihmiset nukahtavat. Uni hiekka imeytyy maahan ja luo unia, joihin minä en voi vaikuttaa. Ikään kuin puu. Se istutetaan ja joskus siitä kasvaa hyvä ja rehevä omenapuu, joskus se ei kasva ollenkaan ja joskus siinä kasvaa vain mätiä omenia. Unet kasvavat, enkä voi vaikuttaa tuleeko niistä hyviä vai pahoja, vai tuleeko uni ollenkaan. Ja näin kävi tänä iltana sinulle. Polullasi maa oli liian kovaa ja kuivaa, eikä, unihiekka päässyt kunnolla maatumaan. Oletko stressaantunut?”
Kysyikin vielä, Joulupukki ajatteli. Eikö hän joulun alla ollut aina stressaantunut? Hän kuitenkin vain tyytyi nyökäyttämään päätään.
Nukkumatti hymähti hyväksyvästi.
”Niin arvelinkin. Siksi toin sinut tänne! Jotta voin auttaa sinua rentoutumaan. Tunnet kai olosi levolliseksi?” Joulupukki sulki silmänsä ja heilui hieman paikoillaan. Ensin päkiöille, päkiöiltä kantapäille ja takaisin. Hän nyökkäsi. Hän tunsi kuinka tontun paino katosi hänen olkapäältään ja hän avasi silmänsä. Nukkumatti leijui hänen edessään.
”Joka ilta sinun täytyy rentouttaa mielesi. Maaperä, johon sirottelen unihiekkaa, on mielesi. Kun rentoutat sen joka ilta, mielesi maaperä on kuohkeaa ja silloin unetkin ovat usein parempia.”
Joulupukki rypisti hieman kulmiaan.
”Kuinka muka voin rentouttaa mieleni?” hän kysyi.
Nukkumatti risti jalkansa leijuen yhä ilmassa ja kaivoi taskustaan violetin kukan.
”Laita tämä yöpöydällesi. Kun opit rentouttamaan mielesi kukka kuihtuu”, Nukkumatti ohjeisti ja nousi sitten seisomaan täyteen viiden sentin mittaansa pukin eteen.
”Mutta nyt sinun on aika mennä nukkumaan!” hän sanoi ja pyöräytti taikasauvaansa. Tuttu sumeus ja pyörintä nielaisi pukin sisäänsä.

Aamulla pukki heräsi hätkähtäen eikö hetkeen muistanut missä oli. Sitten hän tunnisti oman sänkynsä. Se yöllinen oli ollutkin vain unta. Hän oli nukahtanut omaan rentoutusharjoitukseensa ja nähnyt unta pienestä sinisestä olennosta, joka nukutti ihmisiä. Miten hupsua.  Hän oli jo nousemassa sängystä kun hän huomasi yöpöydällään violetin kukan. Oliko se sittenkään ollut unta?